Olen vaiennut ja puhunut. Kurkkuni on kuiva ja karhea, bulimia tekee mistä tahansa erämaata, sademetsistä aavikon, yritykseni laulaa kuulostaa siltä kuin varis raakkuisi, sanat ovat epäselviä, lauseissa ei ole tolkkua, miten voisin siis edes itse ymmärtää, ja silti on pakko olla. En pääse siitä. Pakko olla olemassa. Pakko tietää se. Pakko tietää miltä minusta tuntuu. Pakko tietää, että tässä on minä. Pakko ymmärtää että tämä ruumis katoaa, kuivuu, haihtuu, kyllä se tekee niin, mutta niin äärettömän hitaasti, että olemattomuuteen on äärettömän pitkä matka ja sen pitkän matkan aikana ehtii ajatella kaikenlaista, vaikka ei jaksaisikaan, vaikka yrittäisi olla ajattelematta tulee törmänneeksi kaikenlaisiin ihmsiin ja joutuu kaikenlaisiin tilanteisiin ja joutuu ajalettettomuuteen ja olemattomuuteen, matka on liian pitkä ja matkan tekemiseen tarvitaan tahtoa ja tahto on olemista ja oleminen ajattelua. Mikä loputon matka.
- Sofi Oksanen, Stalinin Lehmät
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti