Crazy or not, that kind of love never dies

Revin noin kymmenen eri mekkoa pois päältä..kokeilen sataa eri hametta mutta ei. Katson itseäni peilistä ja totuus on karu: vanhat ruokasirkustelu vaatteet eivät vain yksinkertaisesti mahsu enää päälle. Vaikea näyttää tai tuntea oloaan seksikkääksi kun se ihana pikkumusta ei vain mahdu. Tyydyn siis paitaan ja mustiin (strech) housuihin ja näillä on mentävä

Illanistujaisissa on tarjolla tavanmukaisesti viiniä ja naposteltavaa. Viini vielä menee.. alkoholin kanssa läträtessä vaan tuppaa unohtumaan se tosiseikka että juustossa on paljon kaloreita, lihapullissa ja nakeissa myös. Itseasissa viinikin on vähän turhan kaloripitoista juotavaksi. Pitsasta kieltäydyn, juustoista en. Juttelen ihmisten kanssa mutten pääse siitä tietoisuuden tilasta..siitä puolesta joka ajattelee taukoamatta, siitä puolesta joka ei kykene irroittautumaan ja pitämään hauskaa. Tuntuu teennäiseltä. Kaveri halaa ja kertoo että olen maailman ihanin ihminen. En muista mitä sanoin takaisin,

Porukka on liian kännissä, stoccan jouluvalat ovat kauniita ja jään ottamaan kuvia näyteikkunoista. Päätöstä Baarista ei tule. Kaikki haluaa erisuuntiin. Minä haluan kotiin. Junassa on taas liikaa ihmisiä ja minä ajattelen T:tä vaikkei pitäisi. Kun alkaa ajattelemaan tulee kaikenlaisia ajatuksia siitä miten ikävä on liian kova. Yritän pidellä kyyneleitä silmien takana piilossa. Sehän kaikesta vielä puuttuisi että alkaisin vollottamaan siinä täpötäydessä yöjunassa kovaa kohtaloani. Ero oli kuitenkin oma ideani. Onneksi minulla on muutama hyvä idea vielä hihassa.

Miten olisi laihtua niin pieneksi ettei tarvitsisi enää tuntea mitään. Ei enää kipua. Ei enää odottelua puhelimen vieressä vaikka tiedän ettei se soi. Ei enää mitään muuta kuin nautinnollista laihtumisen kipua. Sillä vain se on täydellisen tuntuista..ainakin menen jonnekkin. Itseni sisälle missä on jollain lailla enemmmän turvassa kuin läskikerroksen alla vaikka sen luulisi menevän aivan toisinpäin.

Kurinpalautus

Heippa taas

On mennyt taas tovi kun viimeksi kirjoitin. Päätin nyt tästä eteepäin alkaa kirjoittamaan taas säännöllisesti jotta oma painonkanssa jojoilu helpottuis.

Totuushan on se, etten ole uskaltanut vaa'alle enää viikkoihin. (syömistä se pelko ei ole rajoittanut..päinvastoin) Tuntuu että lihon vaan. Ei, tiedän että lihon vaan lisää ja lisää. Housut puristavat enkä mahdu enää samoihin vaatteisiin joita käytin "paremmassa vaiheessa" Eli noin kahdeksan kiloa sitten.

Paino on tullut takaisin sinne mistä olin alunperin lähtenyt. Paino. Onneksi ei koko elämä. Asun omassa pikku yksiössäni, olen töissä kokopäiväisesti, käyn kuntosalilla kun ehdin. Syön suklaata ja karkkia ilman sen kummempia seremonioita. Mikä voisikaan mennä pieleen?

Minulla ei ole enää T:tä. Se on ohi tältä osin. Siitäkin syystä pitää alkaa skarpata. Heti tästä hetkestä alkaen. Ei yhtään lipsumista. Vaikea hyväksyä se. Jotenkin kun välillä ymmärtää ettei sitä yhteistä tulevaisuutta tule..ei koskaan ollut tulossakaan,

Tavoitteita: Paino 53 kiloa. Tavoite elämässä: hanki onnellinen suhde itseesi Tavoite opiskelussa: pääse sisään psykan laitokselle ja mielellään helsinkiin. Pelottais päästä opiskelee jonnekkin muualle...en tiedä miten pärjäisin ilman mun perhettä..ilman ees autoa vaikka mulla kortti onkin.

Vähän tilannekartoitusta...lupaan kirjoittaa paremman tekstin seuraavaksi.

Sinä näet sen kaiken minussa, mitä ei kukaan toinen rakasta

Vaikka olisi kuinka masentunut, vaikka olisi kuinka väsynyt, vaikka kuinka huutaisi unissaan pelosta ja kivusta. Päivät liikkuu silti eteenpäin. Aurinko nousee, ihmiset menevät töihin ja kauppaan ja päiväkotiin. En voi estää huomista tulemasta sillä on aina on huominen ja uusi päivä. Luovutin väsytystaistelun ja seilaan vain päiväni ihmisvirrassa tehden samoja ihmisjuttuja. 

Inhosin tätä työpäivää. Inhosin asiakkaita. Inhosin sitä miten minulla ei koskaan ole eväitä. Haen kaakaota automaatista kolmannen kerran. Ulkona on nätti sää vaikka on syksy. Muistan etäisesti pitäväni siitä- syksy on muutosvoimallista aikaa.  

Tyäkaveri tulee vastaan, kysyy vuoroista, juttelee. En muistanut tarkistaa omaa vuorolistaani. 

Vessassa voi hetken itkeä kyyneleetöntä itkua sillä kohta tauko loppuu ja on mentävä ihmisten ilmoille. Jaksettava vaikkei yhtään haluaisi. 

Ajattelen T;tä. Tiedän että ero oli oikea päätös ja ainoa tie. Kaikki keinot oli käytetty, voin siis antaa itselleni luvan suvaita tämän menetyksen. Siltikään en itke, en halua tuntea mitään. Kun en päästä surua liian tuttavalliseksi, pärjäisinkin...

En enää haluaisi rakastaa. Rakkaus muuttaa ihmisen erilaiseksi. Alussa on kaunista, lupaavaa, iloista naurua ja miljoonien keijujen valoa. Sitten tulee epäilys, ahneus ja kuolema. Ihminen murskautuu, kuolee hajoaa. Sielu revitään pieniksi palasiksi. Rakastunut ei enää elä itselleen tai itseään varten, minusta on tullut me. Meistä on tullut minä. Kuka muistaa enää kysyä "Mitä minä haluan?"  Miksi kukaab haluaa rakastaa?  Ettei tarvitsisi olla yksin. Nimenomaan. Jos rakkaus on ikuista...jos todella T on sielunkumppani. Olen ihan saatanallissa kusessa. 

Mentally Exhausted

Selaan mun upouuden Canonin kuvavalikoimaa. Peliposetuksia, minä, minä, minä. Silmistä näkyy eletty elämä. Liian pitkä ja vaikea elämä joka ei millään osoittudu muuttuvan mihinkään suuntaan. Katselen omia kasvojani kuvien läpi enkä vain näe sitä. En vain pidä itsestäni. En näy oikeastaan mitään mikä olisi kaunista. 

En ole mikään teini. Tiedän ettei tässä elämässä voi saada kaikkea eikä mikään maailman laihdutus auta muuttamuun mun kasvoja. Mikään mahti maailmassa ei saa mua näyttämään Nina Dobrev:lta tai Shakiralta. Pitää vain elää näillä korteilla ja tällä pärställä minkä on saanut ja pitää sitten ruman naamansa kiinni ja olla hiljaa. 

Olla onnellinen.

Kurottauduin kaidetta eteenpäin katsellen maahan. Viides kerros, maahan matkaa ehkä 20 metriä, ei ehkä sitäkään. Alhaalla odottaa sateesta kostea asfaltti hiljaisen, kauniin lupaavana. Jos hyppään. En kuitenkaan hyppää, leikittelen ajatuksella hyppäämisestä. Tai eihän siitä tarvitsisi edes hypätä, riittää että pudottautuu hiljaiseen omaan onnelliseen loppuun. En hyppää. 

Mun säälittävä elämä kulkeutuu vaan katastrofista toiseen. En ole hyvä ystävä, en ole hyvä rakastaja tai tyttöystävä. Valehtelen, petän huijaan. Ei se tunnu miltään, Mikään ei riko pintaa. Paitsi menettäminen, en halua menettää läheisiä ihmisiä. Mä en enää seurustele. Musta on vain tullut mun eksäni makuualusta. Mun koko elämä on ollut kilpajuoksua ja pelkoa, hakatuksi tulemisen välttelyä, sen ottamista vastaan silloin kun on pakko. Lyönneistä huolimatta olla uhmakkaasti itkemättä. Olen kuullut olevani taistelija, selviytyjä. Miksi silti tuntuu kuin aika olisi valumassa hukkaan. Kello tikittää ja kohta aika loppuu ja putoan ja putoan. Kuolen. En näy minkäänlaista tulevaisuutta. En usko että sellaista on.

Koska mulla ei ole minkäänlaista itsekunnioitusta ilmeisesti. 

And If you have to leave...

Viimeaikoina olen petrannut, panostanut oikeen huolella. Sain tehtyä kaikki tehtävät mitä pitikin ja pääsin työharjoitteluun päiväkotiin. Voisin kutsua itseäni lapsirakkaaksi ihmiseksi, on ollut tosi terapeuttista olla päivät töissä, olla lasten parissa. Lapset elävät niin hetkessä- se taito on todellinen lahja, lahja jota minulle ei ole koskaan suotu. Olen ainakatsonut tulevaan tai menneeseen- en ole koskaan läsnä sillä nykyhetki on usein niin masentavan tylsää harmaata että tekisi mieli työntää sormet silmien kautta aivoihin...

Minä kuolen. Minä elän. Tunteet tulevat ja menevät rajuilla heittelyillä. T on vihainen ja eopätoivoinen samaan aikaan. Tekisi mieli lyödä sitä kun se ei vaan tajua. T ei tee minusta onnellista enkä minä tee häntä onnelliseksi. Olen mustasukkainen, itkuinen, takertuva, kamala nalkuttava ämmä eikä sellaista naista kukaan halua rakastaa. En halua olla sellainen mikä minusta on tullut.

"Hän hylkäsi todellisen minäni vähän kerrallaan, otat liian vakavasti, olet liian tiukkis, ajattelet liikaa, analysoit liikaa, et ole enää yhtään hauska, saat minut tuntemaan itseni huonoksi.Hän napsi minusta palan kerrallaan; itsenäisyyteni, ylpeyteni, arvoni: Minä annoin ja hän otti ja otti. Hän ammensi minut olemattomiin kuin poika Anteliaan puunsa. Se huora. Hän valitsi sen huoran eikä minua. Hän nitisti sieluni, minkä pitäisi olla rikos. Ainakin minun mukaani"

Mustasukkaisuus on rumaa. Kukatahansa nainen on uhka- erityisesti kauniit, erikoiset taiteilija tytöt. Sanoin sen suoraan- huora, lutka, turha pikkupillu joka ei muuta odota kuin viedä T:n ja minun ylpeyteni rippeet. Sairasta eikö? Häpeän itseäni siitä ja häpeän T,tä että hän antaa tämän kaiken tapahtua minulle. Väärin väärin väärin!

No good, No kindnes, No love.