Inhosin tätä työpäivää. Inhosin asiakkaita. Inhosin sitä miten minulla ei koskaan ole eväitä. Haen kaakaota automaatista kolmannen kerran. Ulkona on nätti sää vaikka on syksy. Muistan etäisesti pitäväni siitä- syksy on muutosvoimallista aikaa.
Tyäkaveri tulee vastaan, kysyy vuoroista, juttelee. En muistanut tarkistaa omaa vuorolistaani.
Vessassa voi hetken itkeä kyyneleetöntä itkua sillä kohta tauko loppuu ja on mentävä ihmisten ilmoille. Jaksettava vaikkei yhtään haluaisi.
Ajattelen T;tä. Tiedän että ero oli oikea päätös ja ainoa tie. Kaikki keinot oli käytetty, voin siis antaa itselleni luvan suvaita tämän menetyksen. Siltikään en itke, en halua tuntea mitään. Kun en päästä surua liian tuttavalliseksi, pärjäisinkin...
En enää haluaisi rakastaa. Rakkaus muuttaa ihmisen erilaiseksi. Alussa on kaunista, lupaavaa, iloista naurua ja miljoonien keijujen valoa. Sitten tulee epäilys, ahneus ja kuolema. Ihminen murskautuu, kuolee hajoaa. Sielu revitään pieniksi palasiksi. Rakastunut ei enää elä itselleen tai itseään varten, minusta on tullut me. Meistä on tullut minä. Kuka muistaa enää kysyä "Mitä minä haluan?" Miksi kukaab haluaa rakastaa? Ettei tarvitsisi olla yksin. Nimenomaan. Jos rakkaus on ikuista...jos todella T on sielunkumppani. Olen ihan saatanallissa kusessa.
