En ole mikään teini. Tiedän ettei tässä elämässä voi saada kaikkea eikä mikään maailman laihdutus auta muuttamuun mun kasvoja. Mikään mahti maailmassa ei saa mua näyttämään Nina Dobrev:lta tai Shakiralta. Pitää vain elää näillä korteilla ja tällä pärställä minkä on saanut ja pitää sitten ruman naamansa kiinni ja olla hiljaa.
Olla onnellinen.
Kurottauduin kaidetta eteenpäin katsellen maahan. Viides kerros, maahan matkaa ehkä 20 metriä, ei ehkä sitäkään. Alhaalla odottaa sateesta kostea asfaltti hiljaisen, kauniin lupaavana. Jos hyppään. En kuitenkaan hyppää, leikittelen ajatuksella hyppäämisestä. Tai eihän siitä tarvitsisi edes hypätä, riittää että pudottautuu hiljaiseen omaan onnelliseen loppuun. En hyppää.
Mun säälittävä elämä kulkeutuu vaan katastrofista toiseen. En ole hyvä ystävä, en ole hyvä rakastaja tai tyttöystävä. Valehtelen, petän huijaan. Ei se tunnu miltään, Mikään ei riko pintaa. Paitsi menettäminen, en halua menettää läheisiä ihmisiä. Mä en enää seurustele. Musta on vain tullut mun eksäni makuualusta. Mun koko elämä on ollut kilpajuoksua ja pelkoa, hakatuksi tulemisen välttelyä, sen ottamista vastaan silloin kun on pakko. Lyönneistä huolimatta olla uhmakkaasti itkemättä. Olen kuullut olevani taistelija, selviytyjä. Miksi silti tuntuu kuin aika olisi valumassa hukkaan. Kello tikittää ja kohta aika loppuu ja putoan ja putoan. Kuolen. En näy minkäänlaista tulevaisuutta. En usko että sellaista on.
Koska mulla ei ole minkäänlaista itsekunnioitusta ilmeisesti.
