Maybe it was meant to be?....

Ei koskaan tarpeeksi ihana. Ei koskaan tarpeeksi täydellinen. Ei koskaan tarpeeksi laiha. Ei koskaan tarpeeksi vahva. Olen niin väsynyt ajattelemaan olevani masentunut, rikkinäinen, vajaa. En haluaisi olla sellainen kuin olen. Olen väsynyt siihen. 

Voiko masennuslääkkeillä tehdä itsemurhaa? Ei voi, kaverini tietää. Panadolilla voi mutta se vaatii noin 250 kpl yhden milligramman vahvuisia. Paitsi jos oksentaa ne ennenkuin on ollenkaan kuollut yhtään mihinkään. Parhaimmassa tapauksessa käy huonosti ja päätyy loppuiäksi pyörätuoliin tai vihannekseksi osastolle X. 

En mä halua kuolla. En haluais luopua ihmisestä jota rakastan..mutten jaksa ystäviäni. Tajuan etten voisi näin saada sitä elämää millaisen oikeasti haluan. Sanovat etten tiedä mitä haluan...vakka tiedän minä. Haluaisin olla onnellinen. Olla normaali. Olla laiha. Tavallaan olisi ihanaa jos voisin vain palata ajassa noin 10 vuotta taaksepäin...tekisin asiat erilailla. En rakastuisi 17-vuotiaana. En lopettaisi koulua... Se on hassua...miten elämässä teet yhden käännöksen...yksi päätös... mikä muuttaa kaiken. Ja koko se suunniteltu elämä katoaa kuin sitä ei oisi koskaan ollutkaan. 

Haluaisin että elämä olisi jo ohi. Kukaan ei voi korjata sitä mitä on tapahtunut, Mä en voi korjata mitään- se  mitä joskus ois ollu tarkotettu mun elämäksi...ei sitä ole enää. Haluaisin sen takaisin mutten saa. 

Miten mun pitäisi päättää tälläisiä asioita? Miksei kaikki vaan voisi olla jo ohi. Loppu. Kaiken mitä mä tein.. että tein jotta voisin valita, Mähän voin. 

Mentally Exhausted

Selaan mun upouuden Canonin kuvavalikoimaa. Peliposetuksia, minä, minä, minä. Silmistä näkyy eletty elämä. Liian pitkä ja vaikea elämä joka ei millään osoittudu muuttuvan mihinkään suuntaan. Katselen omia kasvojani kuvien läpi enkä vain näe sitä. En vain pidä itsestäni. En näy oikeastaan mitään mikä olisi kaunista. 

En ole mikään teini. Tiedän ettei tässä elämässä voi saada kaikkea eikä mikään maailman laihdutus auta muuttamuun mun kasvoja. Mikään mahti maailmassa ei saa mua näyttämään Nina Dobrev:lta tai Shakiralta. Pitää vain elää näillä korteilla ja tällä pärställä minkä on saanut ja pitää sitten ruman naamansa kiinni ja olla hiljaa. 

Olla onnellinen.

Kurottauduin kaidetta eteenpäin katsellen maahan. Viides kerros, maahan matkaa ehkä 20 metriä, ei ehkä sitäkään. Alhaalla odottaa sateesta kostea asfaltti hiljaisen, kauniin lupaavana. Jos hyppään. En kuitenkaan hyppää, leikittelen ajatuksella hyppäämisestä. Tai eihän siitä tarvitsisi edes hypätä, riittää että pudottautuu hiljaiseen omaan onnelliseen loppuun. En hyppää. 

Mun säälittävä elämä kulkeutuu vaan katastrofista toiseen. En ole hyvä ystävä, en ole hyvä rakastaja tai tyttöystävä. Valehtelen, petän huijaan. Ei se tunnu miltään, Mikään ei riko pintaa. Paitsi menettäminen, en halua menettää läheisiä ihmisiä. Mä en enää seurustele. Musta on vain tullut mun eksäni makuualusta. Mun koko elämä on ollut kilpajuoksua ja pelkoa, hakatuksi tulemisen välttelyä, sen ottamista vastaan silloin kun on pakko. Lyönneistä huolimatta olla uhmakkaasti itkemättä. Olen kuullut olevani taistelija, selviytyjä. Miksi silti tuntuu kuin aika olisi valumassa hukkaan. Kello tikittää ja kohta aika loppuu ja putoan ja putoan. Kuolen. En näy minkäänlaista tulevaisuutta. En usko että sellaista on.

Koska mulla ei ole minkäänlaista itsekunnioitusta ilmeisesti. 

And If you have to leave...

Viimeaikoina olen petrannut, panostanut oikeen huolella. Sain tehtyä kaikki tehtävät mitä pitikin ja pääsin työharjoitteluun päiväkotiin. Voisin kutsua itseäni lapsirakkaaksi ihmiseksi, on ollut tosi terapeuttista olla päivät töissä, olla lasten parissa. Lapset elävät niin hetkessä- se taito on todellinen lahja, lahja jota minulle ei ole koskaan suotu. Olen ainakatsonut tulevaan tai menneeseen- en ole koskaan läsnä sillä nykyhetki on usein niin masentavan tylsää harmaata että tekisi mieli työntää sormet silmien kautta aivoihin...

Minä kuolen. Minä elän. Tunteet tulevat ja menevät rajuilla heittelyillä. T on vihainen ja eopätoivoinen samaan aikaan. Tekisi mieli lyödä sitä kun se ei vaan tajua. T ei tee minusta onnellista enkä minä tee häntä onnelliseksi. Olen mustasukkainen, itkuinen, takertuva, kamala nalkuttava ämmä eikä sellaista naista kukaan halua rakastaa. En halua olla sellainen mikä minusta on tullut.

"Hän hylkäsi todellisen minäni vähän kerrallaan, otat liian vakavasti, olet liian tiukkis, ajattelet liikaa, analysoit liikaa, et ole enää yhtään hauska, saat minut tuntemaan itseni huonoksi.Hän napsi minusta palan kerrallaan; itsenäisyyteni, ylpeyteni, arvoni: Minä annoin ja hän otti ja otti. Hän ammensi minut olemattomiin kuin poika Anteliaan puunsa. Se huora. Hän valitsi sen huoran eikä minua. Hän nitisti sieluni, minkä pitäisi olla rikos. Ainakin minun mukaani"

Mustasukkaisuus on rumaa. Kukatahansa nainen on uhka- erityisesti kauniit, erikoiset taiteilija tytöt. Sanoin sen suoraan- huora, lutka, turha pikkupillu joka ei muuta odota kuin viedä T:n ja minun ylpeyteni rippeet. Sairasta eikö? Häpeän itseäni siitä ja häpeän T,tä että hän antaa tämän kaiken tapahtua minulle. Väärin väärin väärin!

No good, No kindnes, No love. 

Now you're just somebody that I used to know

Kaikki tietää että joskus on vaan helpompi antaa ihmisten mennä ja unohtaa. Yhtä en koskaan voinut. Yritin. Tein kaikkeni, ihan kaiken mahdollisen saadakseni asiat kuntoon meidän kahden väliltä muttei se koskaan ollu tarpeeksi. Toivoin todella että se tulee sattumaan. Silloin vihasin enenmmän kuin ketään koskaan. Oli mahdotonta käsittää että maailman tärkein ihminen, ystävä, katoaa. Leikkaa mut elämästään ja kohtelee mua paskimmin kuin toista voi vaan kohdella : kuin ilmaa.

Elin silloin elämäni rankimman vuoden. Sairastuin masennukseen, suistuin täysin eikä välirikko auttanut asiaa. Aloin pelkäämään kohtaamisia. Lopetin koulun. Aloin syödä ja oksentaa ja laihtua. Olin vihainen siitä että olit jättänyt mut oman onneni nojaan vaikket sitä ehkä tiennytkään- mutta niin teit. Oli oikeudenkäynti, otin yliannostuksen, halusin kuolla. Sä tunsit mut parhaiten kaikista etkä siltikään koskaan nähnyt mun hätää. Leikit kuin mua ei olisi koskaan ollutkaan... Se sattuu ihan helvetisti usko huvikses.

Seuraavaksi. Viha. Uhakailit mua poliisilla, lähestymiskiellolla...kaikella mahdollisella. Miten sulla oli pokkaa sellaiseen? Mä olen kuitenkin ihminen joka selviytyi 13-vuoden perhehelvetistä, sisarusten sijoittamisesta lastenkotiin, anoreksiasta, masennuksesta, poliisien kuulusteluista ja kahdesta oikeudenkäynnistä. Yks lähestymiskielto ei enää tunnu kauheesti missään jos ymmärrät yskän. Hukassa ollaan kuitenkin.

Sä olet nyt poissa. Mutta kuulin että sulla ei oo menny niin hyvin... Oon onnellinen sun puolesta jos saat asiat kuntoon.. että sä saat elää ja olla onnellinen. On menny melkein 3-vuotta. Eikä oo kulunu yhtäkään viikkoa ettenkö olisi kaivannu ja toivonu mun sairaassa mielessä että joku kaunis päivä me voitais sopia asiat.Olla ehkä kavereita. Haluaisin auttaa mutten pysty, Tiedän ettet sä haluais sitä niin. 

And I don't want to bother You anymore,
         I used to hope you'd come back
But not anymore 
Viimeksi näin sut koululla.. palautin mun kokeen. Kävelit mun taakse. Et usko miten paljon mua pelotti.. suututti. Miten sä kehtaat kaiken jälkeen. Luulin et sulla olis ollu mulle asiaa.. Well maybe I was wrong. Sorry for that. Mutta mä tuun aina muistamaan sut. Hyvässä ja pahassa.

En edes oo varma mikä tällä väsyttävällä paskalla on tarkoitus saada aikaan.. Ehkä se että sä ymmärrät miks mun oli pakko saada susta ulos joku vastaus. Joku syy. Jotain edes. Koskan en oo ansainnut kaikkea tätä paskaa etkä ole säkään. Joten.. Toivon sulle kaikkea hyvää. Ehkä me joskus vielä törmätään, ehkä ei. Mutta sä olit tärkeä. Ehkä sä et vihaakaan mua niin paljon kuin sä luulit.


"You know what you meant to me
Emptied the room in your life that I paid for
When I lost my sanity
I made a mess, now I am here to clean"

A lost girl

En oo aikoihin enää kirjoittanu ja päätin palata syystä x. Lukiessa muiden blogeja kiinnostus tähän omaan palasi taas. Joten here we go again. Kaikkee paskaa on tapahtunut. Oon ollu melkein kokoajan sairaslomalla kun sillat ja junan raiteet veti mua puoleensa vähän turhan voimakkaasti. Ekan kerran elämässäni itkin yöllä Peijaksen hoitajalle. Että mua väsyttää ja että haluan tavata lääkärin. Ne tarjos osastoo ja sanoin sille ei kiitos. Ataraxit ja pamit käteen ja kotiin sängyn pohjalle. Oon niin ylpeä suomen terveydenhuollon tasosta. 

Mies sanoo ettei se jaksa kannatella mua jatkuvasti. Nyt ryhdistäydyt! Menet kouluun tai töihin ja elät ja käyt baarissa lauantaisin ja oot iloinen oma itses. Niitä kaikkia ihmisiä tekis mieli ampua päähän.  Kaiken lisäks mun jatkuva sairastelu on saattanu saada syyn. Nimittäin ms-tauti. Silmäoireet ja puutuminen. Oon nyt tavannu viittä lääkäriä ja osan mielestä pitäs alkaa tarkkailee, osan mielestä burana parantaa maailmaa. Vitun hieno homma. Oma keho on ollu mua vastaan jo ihan tarpeeks. Mitä tässäki nyt sit pitäis tehä. 

Vitun paska elämä.

She'll be a scar now

Oon tänään pohdiskellu omaa elämääni ja sitä miten oon kaikki mahdollisuudet jotka mulle on annettu niin pilannu. Yksinkertaisesti mokannu kaiken. Mä sain oikeudenkäynnistä 30 000 euroa korvauksia. Arvatkaa onko niitä rahoja enää ees olemassa? Juu eipä ole. Enkä tietenkään kehtaa kellekkään siitä kertoa. En ikinä pysty omalta häpeältäni, että en osaa käyttää rahaa. En osatnu autoa, en avannu aspia en tehny mitään niistä mitä olis voinut olettaa. Nyt mä asun kotona ja oon onneton ja surkea. Kehtaankin. 

Mun poikaystävä mietti eilen sitä miksen halua seksiä enää. En vaan pysty. Oon huolissani itsestäni ja mä vihaan omaa vartaloani- on vaikee uskoa että kukaan muu sitä pystyis rakastamaan jos en itekään siihen kykene.. Ainakin se tekee siitä vaikeampaa. Tuntuu vaan yhä vaikeammalta olla siinä toisen alla niin haavoittuvaisena. En oo tarpeeksi laiha sellaiseen. She'll be a star now, I will follow her lead. She'll be a scar now- I will still let her bleed.

Ahdistaa.. koko tilanne mun koulun kanssa, en oo vieläkään saanu kesätöitä. Mutta kukapa nyt hullua töihin ottais? Hah. Ainoa positiivinen asia minkä oon saanu aikaan on mun autokoulu. Oon kuulemma loistava kuski. :) Piristää että jossain ees onnistuu. Ehkäpä sitten vielä muissakin asioissa. 

En oo uskaltanu käydä moneen viikkoon vaa-alla. Ehkä se tästä sitten. 

If our love is insanity why are you my clarity?

Beauty hurts, baby

Kiihdytän karkuun. Kukaan ei voi koskea minuun. Olen kaunis ja täydellinen. Näen sen heidän silmistään... salaisen toiveen punaisista hiuksista sängyllään. Täydellinen naisenruumis. Taydellinen minulle.

En ole kyennyt viikkoon syömään. En edes jäätelöä, joka yleensä on toiminut hätävarana, kun mikään muu ei mene alas. Oksettaa pelkkä ajatuskin ruuasta. Elen koitin syödä leivän, mutta se tuli samaa tietä ylös kuin mitä oli mennytkin. Hyvä niin...leipä on niin...turhaa.

T petti. Niimpä tiesin että tämä olisi edessä, kysymyshän on enää vain siitä kuinka kauan saan hänet vielä pitää itselläni. Saatanan espanjalainen huora. Mutta mikäpä minä olen tuomitsemaan. Sellaista sattuu elämässä eikö? Sattuu että sattuu ja sattuu niin vitusti.

Se oli lihava. Lihava espanjalainen huora. Ja sisälläni nousee kateus.

You say don't be afraid

But I feel afraid

You say don't laugh or cry

But I show emotion

You say food will be on the table

And birds in the sky

But I'm hungry

So hungry

And it's cloudy outside

Huono, huonompi, minä

Tänään on sellainen päivä milloin ei kannata vastata puhelimeen. Se soi ja soi. Siellä on T. Siellä on joku ystävistäni yrittäen saada minua ulos tai edes langan päähän voidakseen juoruta korvani kuuroiksi. Kertoakseen heistä, muista jotka jaksavat, niistä jotka kävelevät auringossa, käyvät töissä ja kouluissa ja elävät elämäänsä. Ei, en halua sitä kuvaa tänne luokseni missä on pimeää- imeä on turvallista ja pehmeää. Auringonvalo on kirkasta ja paljastaa kaiken. Olen riisuttu ja paljas, ilman kuortani voimaton. En jaksa sitä. Siksi pidän puhelimeni kiinni. 

En jaksa elää.

En jaksa laihduttaa. Kaikki on mennyt niin päin helvetttiä- jouduin oksentamaan. Siitä rangaistuksena saan seuraavaksi iltapalan, ihanan lämminkuppi-aterian. Ihanat kaksi desiä ja 90 kaloria. Itkettää. Inhoan oksentamista. Se on niin nöyryyttävää. Se ei osoita kontrollia vaan sen menettämistä. Kyyneleet polttavat silmien takana ja maailman reunat kieppuu... Ei se ei ole hyvä, ei ollenkaan. 

Oikeastaan mä haluaisin vain kuolla. Laihtua niin kauan että mä vaan nukahdan. Olen raukkis ja pelkuri. Ei mulle ole mitään hyvää tiedossa. Kaikki mitä teen on väärin ja tiedän että mä teen väärin. Tiedän miten mä satutan kaikkia jotka erehtyy liian lähelle. Voinka mä tehä tälle jotakin? Mitään ei saa tekemättömäks. Mä tahdon vaan poispoispois. Pois täältä. Jotenkin aloittaa alusta.

kaikki kuvat blogissa lainattu

So happy I could die..

So happy I could die

Be your best friend

Yeah I'll love you forever

Up in the clouds

We'll be higher than ever

Tänään kävin pitkästä aikaa lenkillä. Huomasin etten ole enää niin hyvässä juoksukunnossa painon tippumisen, tupakoinnin ja tauon takia, mutta puolen tunnin päästä alkoi sujumaan. Juokseminen tuntui ihanalta. Tajusin että tätä olin tarvinnut. En halua olla vain kasa luita ja läskiä siinä päällä...liikuntaa tekee todella hyvää. Myönnän tosin että koko juoksuajatus lähti lihapiirakasta. Katumus on suuri, mutta liikkuminen helpotti.  Muutenkin mennyt syömiset aika perseelleen. Mutta en jaksa nyt kelata sitä.

Kaikki kuvat lainattu

Kirjoitan vähän lisää mun menneisyydestä. Siinä sivuutan muitakin perheenjäseniäni, mutten mainitse heitä nimeltä. Kaikki alkoi noin 12-vuotta sitten. Isäpuoleni ei ollut erityisen kiva. Väkivalta oli lähes jokapäiväistä. Isoveljeni vammautui 2000-vuonna. Hän oli vain kahdeksanvuotias.

Hyväksikäyttö alkoi ollessani 14-vuotias. Muistan sen hyvin tarkasti alkoholista huolimatta. Kipua, kärsimystä ja häpeää, tappouhkauksia. Olen ruma, lihava, olenhuonoihminen. Olenpaska, olen koukkunokka killisilmä. Runkkari, homo, kusipää, huora.

Opimme kaikki sopeutumaan, oli pakko vaieta. Väkivalta oli niin pahaa ja pelko kertomisen sauraamuksista hirvittävä taakka. Lopulta, vuosi sitten kesällä tein rikosilmoituksen. Nyt se kusipää istuu 10 seuraavaa vuottansa vankilassa. Ehdoitta. Jos joku luki Ilta-lehdessä olleen lehtijutun joka koski tätä asiaa niin kyllä, olen se perheen tytär.

Ehkä jonain päivänä me kaikki voimme elää rauhassa ilman pelkoa. Ei tarvitsisi säpsähtää rappukäytävän kolahduksia eikä avainten rapinaa lukossa. Rauha.

Muistakaa että olemme kaikki vahvempia kuin uskommekaan. Jos koette perheväkivaltaa tai hyväksikäyttöa, tehkää rikosilmoitus. Pyydän teitä. Että saataisiin isäpuoleni kaltaiset ihmiset lukkojen taakse...

Koittakaa jaksaa.<3

Onko ketään kotona?

Katson itseäni peilistä enkä näe mitään siellä. Minua ei ole enää olemassa. Silmissä on katse jossa ei ole tunteita. Asentoni on välinpitämätön. Ilmeeni on tasainen. Minua ei voi lukea. Uusi minä. Sillä uudella minällä on kontrolli. Se on vienyt kehoni ja pääni. Anoreksia. Hänellä pitäisi olla nimi. Todella epäkohteliasta viedä ajatukseni eikä edes kerro nimeään. Ainoa asia mitä enää tiedän on että olen tehnyt tämän itse itselleni. Ironia.

Miksei mikään tunnu miltään? Kaipaisin että joku veisi minut pois, pois pääni sisältä paikkaan jossa ei tarvitsisi jatkuvasti ajtella. Ruokaa. Ruoka on pahasta. En tunne nälkää enää ollenkaan. En tunne mitään.

Tämä teksti on vastaukseni Iidamarialle. Olen pahoillani ettei ystäväsi voi paremmin. En toivoisi tätä kenellekkään. Tämä sairaus syö minua. Meitä. Yrittäisin valita toisen tien. Vosin päättää vain päästää irti kivusta. En vain löydä enää tietäni kotiin. Olen menetetty ja hukassa. Odottaen että joku pelastaisi minut itseltäni.

I feel like I am all alone

All by myself I need to get around this

My words are cold, I don't want them to hurt you

If I show you, I don't think you'd understand

Cause no one understands

kaikki kuvat lainattu

This woman cannot be saved

Tänään on loistava olo vaikka oonkin syönyt vähän enemmän kuin ehkä kuuluis. Mutta sekin vaan siks että haluun suojata tätä paljastumasta. Isoäitini on varmasti maailman herkin tekemään diagnooseja...joten parempi kaikille etten paljastuis. Ei musta ainakaan vielä laihtumista huomaa päällepäin. T ehkä huomaa. Toivon että se huomaa. .

Olen kaunis. Olen laiha. Olen suorastaan täydellinen. 

Olen ylpeä itsestäni.

Tää laihduttaminen ja painonpudotus menee päiväpäivältä vaikeemmaksi. Pitäis syödä vähemmän ja vähemmän enkä tiedä onks musta alle 50 kiloon. Mut ainakin aion yrittää. Rauhassa hyvä tulee. Viikossa kilo tai puol kiloo edes... Voisin päivitellä huomenna tänne esimerkkiä mun ruokatottomuksista. En vaan halua kannustaa varsinaisesti ketään...Eli jos näistä on kenellekkään hyötyä niin hyvä, mutta vedän itseni vastuusta jos joku muu sekoilee terveytensä kustannuksella...

You, You look so precious,

A diamond in rough,

And you tried to escape,

But we're holding on,

But i can't sleep until this is done,

They're in my head

They're in my soul

kaikki kuvat lainattu

Die..

Losing grip

En saanut sitten nukuttua koko yönä. Mikäpä siinä. Kaloreita palaa aina ihan hitosti ku valvon. Yleensä niin käy vaan niinä öinä ku on vedetty perseet ja etsitään tietä kotiin koko yö. Mä oon tänään taas hukannu itseni.

Escitalopramin annostusta muutettiin 10 milligarammasta 20mg. Sen kuvotuksen voitte vaan kuvitella. Kädet tärisi koko päivän. Mut eiköhän tää tästä rauhotu.

T:n poissaolo aiheuttaa edelleen tuskaa. Tänään tuli puheeks se mun pettäminen. Miksi, mitä milloin. Taas. En jaksais käydä sitä läpi enää. Se oli virhe, kadun sitä aina ja jokaikinen päivä. T sanoi että mun pitäis olla se joka vakuuttaa rakkauttaan, eikä toisinpäin. T ei halua joutua jatkuvasti lohduttaa mua. Eipä tietenkään. Mä vaan jotenkin aina käännän kaikki jutut ympäri. Jotenkin niin, että mikään ei mun syytä olekkaan. Mut tää on todellisuutta...Kaikki se tapahtui oikeasti eikä jossain unessa.  Kaikki on mun syytä. Anteeksi. Mä olen niin pahoillani. Se tekee musta likaisen. Miksi mä annoin sen koskea itseeni?. Oon pilalla. Pilattu. Hyödytön. Rikkinäinen lelu.

Syömiset on menny ihan kohtuullisesti. Laihtunu oon, mutta niin vähän ettei sitää voi laskea. Olin toissapäivänä risteilyllä ja siellä tuli sitten syötyä, vaikka tarkka olin siinäkin. Ettei ihan tyhjiä kaloreita puputa menemään. Mä yritän.  

kuva lainattu

Olisin kuulemma kauniimpi jos saisin lisää painoo. Mahaa ja persettä. Mä lupasin yrittää. Minä lupasin lihottaa itseäni! Ihan hullua. Juu ei. Ehei.
Ehkä tää viel laskis. Ees kaks kiloa. Sit oon tyytyväinen. Ainaski vähäks aikaa. Mut pitää salaa asiat paremmin. Äiti on alkanu marista. Se tekee viisaasti jos antaa olla eikä puutu mun asioihin.

kuva lainattu

kuva lainattu

Vitun huora..

Olen likainen. Niin likainen. Oon antanut liian monen käden koskea itseeni. Olen nauttinut siitä, minkä se musta tekee? Mitä se tekee mulle?  Huoran. Olin liian nuori ensimmäisellä kerralla. Vaikka kuinka ensimmäisellä kerralla mua revittiin hiuksista olohuoneen lattialle. Kyyneleistä huolimatta. Viinasta huolimatta muhun sattuu. Muhun sattuu muistaa sitä. Seuraavalla kerralla makasin pimeässä luullen jo päässeeni turvaan, tuntien vain kädet reisilläni. Enkä uskaltanut edes hengittää.

Ääniä ovien takan, oksentamista. Kiroilua.

Koskaan en sanonut sanaakaan.

Huoralla tulee aina olemaan huoran luonto. Uskaltaisinpa tappaa itseni tähän. Mutta ei se ole vaihtoehto koska mun täytyy kärsiä. 

Lasinpalanen uppoaa omituisen pehmeästi reiteen ja minä vuodan verta tänä iltana. 

kuva lainattu

Päivänsäde ja Menninkäinen

Niin alkoi se kaunis varietee,

johon sain mä aitiopaikan
sen ensinäytökseen.
Niin alkoi se kaunis varietee,
jota ei kai enää esitetä
koskaan uudelleen..

Hiljaisuus on kaunista. Rakastan näitä yön hetkiä jolloin maailmassa ei ole ketään muuta kuin minä ja T. Kääriydymme peittoihin, lämpimään ja koen olevani turvassa. Täällä on koti. Tänne minä kuulun ja näin on hyvä. Minä kelpaan jollekkin. 

Jos voisin, juoksisin tästä paikasta ulos. Ulos tähtien alle, T;n takapihalle. Vetäisin raikasta yöilmaa sisälleni ja nauraisin. Olen yhä elossa.  Olen selvinnyt näinkin pitkälle ja laihtunut 12 kiloa. Mieleeni palaa kuva itsestäni 4-vuotiaana: Olemme mökillä ja juoksen edestakaisin isoveljeni kanssa-laiturille ja taas takaisin mökin portaille. Uudelleen ja uudelleen. Sadettaja kastelee vaatteitamme mutta se ei haittaa meitä. Hiukseni ovat kullanruskeat ja silmissäni tuikkii sammalenvihreä pilke. Olen onnellinen.

Nykyhetkessä ei ole aurinkoa. Nykyhetkessä ei ole mökinrantaa eikä onkivapoja, jotka olemme itse veistänet puukepeistä. On vain pimeää. Lohdutonta, piinavaa pimeää. Näinä hetkinä tuntuu kuin aamu ei koskaan tulisikaan. Tuntuu kuin onnea ei olisi olemassa. Olen heikko ja raukka. Säälittävä. Mutta en voi nukahtaa nyt. 

Toivoisin voivani kertoa jollekkin mitä pääni sisällä liikkuu. Varjoja on vain kovin vaikeaa saada paperille. Tai edes ajatuksiksi. Sen verran saan niistä selvää, etten minä tätä itsekkyyttäni tee: Näin vain on. En koskaan hanki perhettä tai omakotitaloa. En koe synnyttämisen tuskaa enkä äitiyden onnea. En hääpäivää, en mitään. Koska minä kuolen. En aio selvitä tästä. Olen T;n kanssa loppuuni asti. Koska hän on elämäni suurin rakkaus, ja tulee aina olemaan. T pelasti minut. Oikeasti. Muussa tapauksessa olisin kuollut jo aikoja sitten. Huomattavasti kivuliaammin. 

En osaa sanoa kuinka paljon minulla on aikaa jäljellä. Luultavasi vuosi. Ehkä vähemmän. Toivon että ehdin minun ja T;n suunnittelemalle Kreikan matkalle. Sanotaan että siellä on maailman kauneimmat auringonlaskut. Se on koettava ennenkuin lähden. 

T nukkuu niin levollisesti. Voisinpa olla se, joka saa katsella sitä ainiaan.

Olen rakastanut kaiken aikaa

Olen rakastanut taivaan sineä kai

Aamun usvaista outoa taikaa

Olen rakastanut sinun nauruasi

Olen rakastanut kyyneleitäsi

Minä elän ja kuolen sun edessäsi

Olen rakastanut aina meitä

Olen rakastanut illan hämärää

Kun on lumesta valkeat pellot

Olen rakastanut tätä elämää

Soikoon sille ne kauneimmat kellot