Katsoo ei saa helvettiin koska se katsoo aina takaisin

Se kaikki tuntui niin typerältä.

 Ehkä minun itseni takia pitäisi jo luopua tälläisistä asioista. Enhän minä voisi asua kenekään kanssa. Enhän? Mitä kävisi syömiselle? Kaikki naisethan lihovat mentyään naimisiin..hankkivat lapsia koska ei tarvitse enää miellyttää kenenkään silmää. Aviomieheen ollaan niin kyllästyneitä jo 10 aviovuoden kohdalla että jos ero tulee niin tulkoon. Jos ei, niin mies kyllästyy katselemaan likaista, lapsien ja keittiön jatkumona oleilevaa olentoa, joka muistuttaa vain perimmäisiltä piirteiltä sitä naista joka kerran lausui alttarilla "tahdon".

Ymmärrän jos mieheni halveksisi minua sen vuoksi etten pysy kunnossa. En jalat levällään, aina valmiina. Valmiina mihin tahansa ja koska tahansa. Olemaan kiltisti, olemaan mieliksi. Osaanhan minä esittää- elämäni rooli suloisena, laihana pikkuvaimona jonka koti on niin puhdas että!. Minä tiedän. Kuka sanoo vääriä asioita, kuka on kohta pois tästä pelistä- jonkun pää putoaa aina..mutta jos on aina valppaana siten selviää kaikesta. Miksi etsiä sellaista ihmistä joka "hyväksyy sinut sellaisena kuin olet". Ei sellaisia ihmisiä ole. Aina on ehtoja. Kukaan ei koskaan ole täysin tyytyväinen. Koskaan ei voi miellyttää kaikkia vähiten itseään.

Inhoan käydä kuntosalilla. Olen niin väsynyt. Pyörin jonkun pilipali selkälaitteen ympärillä ja pälyilen ympärillä touhuavia, itseäni varmaan viisi vuotta nuorempia tyttöjä. Pitkät tukat mukahuolimattmasti poninhännällä ja kropat niin hoikkia etten usko lihaksia olevan ollenkaan... Typerännäköinen pikkutyttö pinkissä Niken topissa vilkaisee minua jotenkin ylimielisesti. Typerä tyttö. Ehkä se kuvittelee että saa miehen jos se jumppaa. Mitä vitun järkeä?

Itkettää koska ei ole ruokaa. Tai on. Jauhelihaa ja kananmunaa, nuudeleita. Muttei minun ruokiani, sellaisia joita on turvallista syödä. Ikävoin T.tä. Mutta minä mieluummin söin kuin ikävöin eikä se olisi nyt mahdollista. Ei sillä...kaipasin syliin. Halusin olla se tyttö joka nukahti T:n syliin, salaa tosin, ensimmäisen kerran turvalliseen syliin josta kukaan tai mikään ei voisi repiä enää pois. Halusin syödä aamulla T:n tekemiä leipiä ja kaikkea sopivasti, minulle rakkaudella tehty. Halusin jutella sängyssä vaikka T olisi halunnut nukkua mutta mielikseni kuunteli juttujani. Suudella suloisia suudelmia...olla silitettävänä päästä varpaisiin kuin pieni kissa. En vain halunnut kuulla niitä kysymyksiä enää, ne tulivat ja tulevat aina katkaisemaan kaiken ihanan...juuri kun luulin pääseeni turvaan. Ehkä sotken asiat tahallani.. on helpompi hengittää kun asiat on tarpeeksi sekaisin ja huonosti.

Mentally Exhausted

Selaan mun upouuden Canonin kuvavalikoimaa. Peliposetuksia, minä, minä, minä. Silmistä näkyy eletty elämä. Liian pitkä ja vaikea elämä joka ei millään osoittudu muuttuvan mihinkään suuntaan. Katselen omia kasvojani kuvien läpi enkä vain näe sitä. En vain pidä itsestäni. En näy oikeastaan mitään mikä olisi kaunista. 

En ole mikään teini. Tiedän ettei tässä elämässä voi saada kaikkea eikä mikään maailman laihdutus auta muuttamuun mun kasvoja. Mikään mahti maailmassa ei saa mua näyttämään Nina Dobrev:lta tai Shakiralta. Pitää vain elää näillä korteilla ja tällä pärställä minkä on saanut ja pitää sitten ruman naamansa kiinni ja olla hiljaa. 

Olla onnellinen.

Kurottauduin kaidetta eteenpäin katsellen maahan. Viides kerros, maahan matkaa ehkä 20 metriä, ei ehkä sitäkään. Alhaalla odottaa sateesta kostea asfaltti hiljaisen, kauniin lupaavana. Jos hyppään. En kuitenkaan hyppää, leikittelen ajatuksella hyppäämisestä. Tai eihän siitä tarvitsisi edes hypätä, riittää että pudottautuu hiljaiseen omaan onnelliseen loppuun. En hyppää. 

Mun säälittävä elämä kulkeutuu vaan katastrofista toiseen. En ole hyvä ystävä, en ole hyvä rakastaja tai tyttöystävä. Valehtelen, petän huijaan. Ei se tunnu miltään, Mikään ei riko pintaa. Paitsi menettäminen, en halua menettää läheisiä ihmisiä. Mä en enää seurustele. Musta on vain tullut mun eksäni makuualusta. Mun koko elämä on ollut kilpajuoksua ja pelkoa, hakatuksi tulemisen välttelyä, sen ottamista vastaan silloin kun on pakko. Lyönneistä huolimatta olla uhmakkaasti itkemättä. Olen kuullut olevani taistelija, selviytyjä. Miksi silti tuntuu kuin aika olisi valumassa hukkaan. Kello tikittää ja kohta aika loppuu ja putoan ja putoan. Kuolen. En näy minkäänlaista tulevaisuutta. En usko että sellaista on.

Koska mulla ei ole minkäänlaista itsekunnioitusta ilmeisesti. 

And If you have to leave...

Viimeaikoina olen petrannut, panostanut oikeen huolella. Sain tehtyä kaikki tehtävät mitä pitikin ja pääsin työharjoitteluun päiväkotiin. Voisin kutsua itseäni lapsirakkaaksi ihmiseksi, on ollut tosi terapeuttista olla päivät töissä, olla lasten parissa. Lapset elävät niin hetkessä- se taito on todellinen lahja, lahja jota minulle ei ole koskaan suotu. Olen ainakatsonut tulevaan tai menneeseen- en ole koskaan läsnä sillä nykyhetki on usein niin masentavan tylsää harmaata että tekisi mieli työntää sormet silmien kautta aivoihin...

Minä kuolen. Minä elän. Tunteet tulevat ja menevät rajuilla heittelyillä. T on vihainen ja eopätoivoinen samaan aikaan. Tekisi mieli lyödä sitä kun se ei vaan tajua. T ei tee minusta onnellista enkä minä tee häntä onnelliseksi. Olen mustasukkainen, itkuinen, takertuva, kamala nalkuttava ämmä eikä sellaista naista kukaan halua rakastaa. En halua olla sellainen mikä minusta on tullut.

"Hän hylkäsi todellisen minäni vähän kerrallaan, otat liian vakavasti, olet liian tiukkis, ajattelet liikaa, analysoit liikaa, et ole enää yhtään hauska, saat minut tuntemaan itseni huonoksi.Hän napsi minusta palan kerrallaan; itsenäisyyteni, ylpeyteni, arvoni: Minä annoin ja hän otti ja otti. Hän ammensi minut olemattomiin kuin poika Anteliaan puunsa. Se huora. Hän valitsi sen huoran eikä minua. Hän nitisti sieluni, minkä pitäisi olla rikos. Ainakin minun mukaani"

Mustasukkaisuus on rumaa. Kukatahansa nainen on uhka- erityisesti kauniit, erikoiset taiteilija tytöt. Sanoin sen suoraan- huora, lutka, turha pikkupillu joka ei muuta odota kuin viedä T:n ja minun ylpeyteni rippeet. Sairasta eikö? Häpeän itseäni siitä ja häpeän T,tä että hän antaa tämän kaiken tapahtua minulle. Väärin väärin väärin!

No good, No kindnes, No love. 

Safe and sound

En oo nukkunut kolmeen päivään. Kolmeen. Se alkaa olemaan aika helvetisti liikaa. Päivällä saatan nukahtaa pieniks hetkiks, vaan nähdäkseni taas painajaisia.Vaikka ei olis meillä kenelläkään syytä huoleen enää. Tai sanotaan nyt ei ainakaan seuraavaan kuuteen vuoteen. Mutta silti. Ehkä saisin rauhan jos se kuolee. Grav magaa mun pitiki alkaa harrastamaan.Ehkä ens keväänä. 

Ei tuu mitään

Vois vaan hypätä ikkunasta

Salee se auttais ku asun 1.kerroksessa

Ja siellä on kylmä. 

Suunnitellaan kaverin kanssa muuttoa tampereelle sen koulun perässä- mä varmaan sit vaan meen sinne jonnekki kouluun. Ihan sama. Mut en voi enää jatkaa täälläkään. Kaikki hajoaa käsiin. Kaikki mitä yritän menee pieleen. Ihan just täällä ei oo enää ees ketään koska oon kuka oon. 

Miks mun paino ei putoa.

Pitäisköhän ostaa taas ilokaasua.. 

A lost girl

En oo aikoihin enää kirjoittanu ja päätin palata syystä x. Lukiessa muiden blogeja kiinnostus tähän omaan palasi taas. Joten here we go again. Kaikkee paskaa on tapahtunut. Oon ollu melkein kokoajan sairaslomalla kun sillat ja junan raiteet veti mua puoleensa vähän turhan voimakkaasti. Ekan kerran elämässäni itkin yöllä Peijaksen hoitajalle. Että mua väsyttää ja että haluan tavata lääkärin. Ne tarjos osastoo ja sanoin sille ei kiitos. Ataraxit ja pamit käteen ja kotiin sängyn pohjalle. Oon niin ylpeä suomen terveydenhuollon tasosta. 

Mies sanoo ettei se jaksa kannatella mua jatkuvasti. Nyt ryhdistäydyt! Menet kouluun tai töihin ja elät ja käyt baarissa lauantaisin ja oot iloinen oma itses. Niitä kaikkia ihmisiä tekis mieli ampua päähän.  Kaiken lisäks mun jatkuva sairastelu on saattanu saada syyn. Nimittäin ms-tauti. Silmäoireet ja puutuminen. Oon nyt tavannu viittä lääkäriä ja osan mielestä pitäs alkaa tarkkailee, osan mielestä burana parantaa maailmaa. Vitun hieno homma. Oma keho on ollu mua vastaan jo ihan tarpeeks. Mitä tässäki nyt sit pitäis tehä. 

Vitun paska elämä.

Anoreksia/masennus- soittolistaus

1. Familiar taste of poison- Halestorm   

   "I don't wanna be saved, I don't wanna be sober

I want you on my mind, in my dreams

Behind these eyes and I won't wake up

No, not this time"

2. Never good eneugh- Rachel Ferguson

3. Just a dream

4. Liar Liar- Christina Grimmie

5. A team- Ed Sheeran

"And they say
She's in the Class A Team
Stuck in her daydream
Been this way since eighteen
But lately her face seems
Slowly sinking, wasting
Crumbling like pastries"

6. Cut- Blumb

7. Britt Nicole- When she cries

8. Nyt- Pyhimys

Mä en tienny miten pysähtyy, nauttii hetkestä
Mieli teki omat esteensä
Juoksen karkuun tai juoksen perässä
Aistit tylsinä mut hampaat veressä

9. vitun huora- Pyhimys

Mun Ask.fm

Proana Ask.fm

(Juuh... ei kauhean omaperäistä, tiedän...)Linkki mun uuteen, tätä blogia koskevaan Ask-profiiliin. Toivoisin teiltä kysymyksiä, mitä tahansa, vastaukset kysymyksineen laitan tänne blogiin.  Mitä tahansa saa kysyä, nimellisiä kysymyksiä en julkaise nimellä luonnollisesti. 

Tilaisuus tekee varkaan

Huljuttelen teetä lasissa, vähän liian kuumaa vielä juotavaksi. Toinen ihmettelee miksi haluan juoda teetä vaikka ulkonakin on yli 25 astetta lämmintä. Vastapäätäni istuu vihainen isoäiti- se kyselee kyselemistään, haluaa niin kovasti murtaa minut ja päästä käsiksi oikeisiin tunteisiin ja oikeisiin sanoihin. Koska minähän en voi puhua totta muuten, tyttö valehtelee, se on varma. 

On totta että olen oppinut vähitellen puhumaan harkiten, miettien mitä tuo ja tuo ihminen tietää ennestään. valehtelenko, onko syytä muuttaa totuutta hieman. Olen valehdellut terveydenhoitajille, keksinyt selityksiä äidille ja isovanhemmille, poikaystäville. Valehtelu auttoi selviytymään. Tai kertomatta jättäminen. Oli helpompi keksiä käsiäni jatkuvasti raapiva kissa kuin kertoa että haavat kädessäni aiheutti puukko. Oli helpompi valehdella uinninopettajalle olevani kipeä, sensijaan että mustelmat olisivat paljastuneet kaikille. Nykyäänkin ihmisiä on helppo huijata uskomaan kaikenlaista- milloin olen syönyt, olenko syönyt, paljonko painan. Tärkeintä on vaan olla ja näytellä että pystyisi syödä mitä vain ilman että se missään näkyisi. Että pysyn hentoisena ja vatsa kauniin litteänä eikä kellään ole aavistustakaan. 

Tähän asiaan liittyykin se mitä aion tehdä seuraavaksi. Olen menossa poikaystäväni kanssa käymään Animecon-messuilla, perjantai-yönä on lähtö. Siellä kuitenkin tulen tapaamaan mieheni naispuolisen ystävän. JA kyllä, aion osoittaa kaikilla mahdollisilla tavoilla olevani parempi. Laihuus kuuluu asiaan. Jos olen hoikempi niin kaikki on hyvin. Mustasukkaisuuttani lisää se että tämä tyttö on todella kaunis, todella hoikka ja sellainen pieni. Juuri sellainen kuin itse haluisin olla. Jotenkin en usko että voin olla näyttämättä inhoani naista kohtaan, sitä tunnetta miten olen kateellinen..se on inhottavaa. Eihän minun koskaan tarvitse olla. Naurettavaa pelleilyä taas tämäkin. 

Olen säälittävä paska. 

Ja niin sä oot tyyni ja raukee

katot ikkunasta onnellisena hymyillen

vielä silmäsi aukee

vielä huomaat kuinka olet ruma ja liejuinen

etkä tiedä mitään, sä et tiedä mitään, sä et tiedä mitään

Sisäinen kauneus- lihavien tekosyy olla laihtumatta?

Syön normaalisti mutta paino putoaa edelleen. Ihanaa. Tuntuu kuin olisin kertaheitolla päässyt kaikista vartokomplekseistani eroon.. Jalat näyttää kauniilta, kaikki niin kauniilta että kukatahansa rakastaisi ja rakastaakin. Olisin täydellinen ja T ei voisi pitää näppejään erossa minusta. Niin voimallinen on tämä sairaus, tämä elämäntapa. Syö sisältäpäin ja kaunistaa ulkokuorta. 

Onhan se totta ettei sisäinen kauneus merkitse mitään. Hah, se on pelkkä vitsi, nauran sille. Ainoa mitä on olemassa, ainoa mikä todella on olemassa on ulkoinen kauneus. Sillä meidät määritellään, siihen kiinnitetään huomiota ensimmäiseksi. Kertokaa siis miksi pitäisi ajatella toisin? Ennen ruuan kanssa leikkimistä ajattelin itsekin samoin kuin monet- sisäinen kauneus on se juttu. MUTTA! En koskaan ollut enkä ole kaunis sillätavalla kuin kauniita ihmisiä määritellään. Laitettuna, kaunis mekko ja korkkaritkin jalassa olen korkeintaan nätti. 

Tulen luultavasti aina olemaan kateellinen niille naisille joilla on söpö pieni nenä ja pienet sirot jalat. Varmasti olen. En usko että pääsen siitä koskaan. Tästähuolimatta olen saanut itseni uskomaan tähän laihdutuksen voimaan- tämä on se juttu millä pääsee lähemmäs noita kaunottaria! Kuulostaa varmaan typerältä mutta monet syömishäiriöiset tuntuvat jakavan samankaltasen ajatusmaailman- siinä maailmassa ruoka on pahasta, siinä maailmassa ulkoinen kauneus määrittää meidät, kertoo arvomme ja sen, voiko meitä rakastaa. Voinko saada onnea ja menestyä tässä saatanan maassa. 

En syytä sairaudestani mediaa, joka täysin epärealistisilla muokatuilla kuvilla valelee verkkokalvoille valheellista tietoa naisen ruumiista. En syytä jatkuvia "näin laihdut 10 kiloa viikossa"-uutislinkkejä. En syytä edes isäpuoltani joka nauroi sille, että painan 60kiloa. Kun äitikin on kevyempi. Että eikö tuo ole vähän ihmeellistä, eikö sinustakin? Haluan jonkun jota syyttää, jonkun joka kantaisi vastuun tästä puolestani. Harmi vain että olen aikuinen. Aikuiset saavat kuolla rauhassa anoreksiaansa kun ovat niin typeriä että sen itselleen "keksivät". 

All the pretty stars shine for you, my love
Am I the girl that you dream of?
All those little times you said that I'm your girl
You make me feel like your whole world

...and I will go down with this ship...

Olin tehnyt isoja päätöksiä, etsiskelin netistä ravitsemusterapeuttien nimiä ja numeroita- söin samalla. Olin käynyt lenkillä ja päätin että tänään syön, tänään saan syödä. Yksi päivä vain. Laipää kaksi palaa, pitsaa 2 palaa...2 perunaa vielä lisäksi...paistettuna. Ei herranjumala.

Kun löysin itseni sitten halailemasta vessanpönttöä ja yrittäessäni saada sitä kaikkea ulos, (vaikka kipu vatsalaukussa ja ruokatorvessa kasvoi joka yökkäyskerran jälkeen.) ajattelin että ei tätä voi jatkaa näin- mun iho on niin kuiva ettei siihen auta mikään muu kuin kortisonivoide. Huimaa aina kun nousen ylös..kunto on juoksemisesta niin huono etten jaksa edes harrastaa seksiä. Ei se oo oikein sen arvosta. Pakko parantua pakko pakko pakko pakko-

Samalla kuin ei olis yhtään pakko.

Varaan ajan revitsemusneuvontaan. Julkiselta puolelta. En vaan oikeen ymmärrä et miten se vois yksinään auttaa et käy siel juttelee kaloreista ja ruokaympyröistä ja ruokarytmeistä- ei siinä ole mitään uutta. Painon nouseminen ei vaan kiinnosta. Terveellinen syöminen kiinnostaa.

Se ei olekkaan niin

Mä luulin aina jotakin jää
jota ei pysty hävittämään
edes silloinkaan repimään
kun sanoo näkemiin
mut se ei olekaan niin

Ja ulkona jossain oot sinä ja uus

kireä teennäinen valoisuus

Mä olen verta mä oon väkivaltaa

mä haluan huutaa ja satuttaa

Mä luulin että viha väsyy

suru sammuu tai himmentyy

mä luulin että kipu häipyy

menee kadoksiin

mut se ei olekaan niin

Mä luulin että hallitsen tän
mun mielen ja mun elämän
joo, mä luulin että sinä ja hän
jäätte unohduksiin
mut se ei olekaan niin
se ei olekaan niin

...

Tajuttoman omituinen olo. Ja vähän toivoton. Ja lihava. Ja pienipieni samaan aikaan. Syy siihen on se, että sain tänään postissa tilaamani mekon ja pitsipaidan. Se mekko oli pienin mahdollinen koko eikä se oikeen istunut. Peppu on pienentynyt (näin luulen) ja käsivarretkin aika tikut. No jokatapauksessa mekkoon jäi aika paljon rumasti "rypyille" sitä kangasta joka pilaa hoikan vaikutelman. Kuitenkin ihonmyötäinen asu. Toinen ihana vaate oli musta pitsipaita, johon kuului sellanen bondeau-liivi juttu. Se on IHANA päällä. Rakastan sitä. 

Harmi etten voi laittaa kuvia, mutta tilasin tuotteet Hersecret.fi -Verkkokaupasta. Suht edullinen ja pienikokoisille sopii kaikki vaatteet:) pitsitoppi :D Käykää kurkkaamassa. Mekon linkki on tässä: Violetti Strassimekko 

Omituinen oloni johtuu huimauksesta eikä ajatus oikein kulje. Suunnittelen syöväni jotakin, mikä ei varmaan olis huonokaan ajatus. (Mutta paino oli pudonnu taas kilon enkä haluu menettää sitä työtä syömällä nyt). Pakko keksiä jotain. 

It's all about the fear

Olen kamalassa syömiskierteessä enkä tunnu pääsevän siitä. Ilma on järkyttävän kuuma kokoajan, tuntuu kuin vatsa olisi paisunut palloksi. Tosin se onkin.. mun maha turpoo. Seksikästä. En osaa rajoittaa ruokailua enkä jaksa liikkua jatkuvan sämyksen takia.. Ihan totta alan jo epäillä että oon raskaana, löytyy nimittäin, turvotusta, väsymystä, hikoilua, huimausta. En ole valmis tälläseen-- ei ei ei se ei voi olla totta. Vaikka samaan aikaan mun sydän toivoo että se olisi.


Oon alkanu taas pelkäämään erilaisia asioita.. tulevaisuutta.. mietin millainen mun ja T;n tulevaisuus olisi.. Haluaisin sitä niin kovasti. Halusin sitä ja uskoin että oon löytänyt elämäni rakkauden. T on sellainen mies joka seisoo mun tukena koko ajan, ymmärtää ja kuuntelee ja antaa ihan loputtomasti mun virheitä anteeksi. Vaikka se virhe olen minä itse ja se on ihan helvetin kipeä asia hyväksyä.

T on kaikkea mitä mä haluaisin. Tiedän ettei se halua koskaan naimisiin, T kaipaa sekkailua ja matkustelua luonnollisesti ilman mua. Haluaa nähdä maailmaa. T on niitä ihmisiä jotka on sitämieltä että oma elämä on ohi kun ensimmäinen lapsi syntyy. T haluaa joskus oman kodin ja joskus ehkä vaimon.. jonkun muun joka ei ole High-School-Sweertheart. A girl like me. Pitää vaan hyväksyä ettei T ole ihminen joka kosii. Ettei mun saatanan typerät prinsessaunelmat koskaan toteudu. Joten laihdutan ja laihdutan niin kauan että se on tarpeeksi. Että riittäisin edes itselleni.

Oh I walk, Oh I walk through the shadows 
And I, I am so afraid 
Please stay, please stay right beside me 
With every single step I take 

I used to think that the worst feeling in the world was losing someone you love..but I was wrong

Istun junassa vastapäätäni joku pukkujätkä jonka poimin baarista mukaan. En mukaan mukaan, seuraksi vain. Näin vältyn toisilta pikkujätkiltä, niimpa kuuntelen tämän yksilön avautumista- kenet hän on hakannu. Menossa vankilaan, ajoi ulos moottoritieltä... Hei lähetäänkö huomenna ajelee? ... Arvaa vain. 

Kello on noin viisi kevellässäni junalta kotiin.. enää ei ole niin piemää ja linnutkin laulavat jo. Kesä on tulossa. Kaikesta huolimatta, päässäni kohivesta humalasta huolimatta, ikävä on niin voimakas että se saa minut itkemään. Itken siis siinä keskellä katua enkä enää yritäkään peittää sitä. En enää halua. 

Call all your friends

And tell them you're never coming back

'Cause this is the end

Pretend that you want it, don't react

The damage is done

The police are coming too slow now

And I would have died

I would have loved you all my life

En enää jaksa pelata tätä peliä jota elämäksikin kutsutaan. en halua enkä jaksa. Haluaisin vain unohtaa tämän kaiken. Kaikki muistot ja antaa olla.

...The worst feeling is the moment that you realize, you've lost yourself

Baby blues

Tänään oli ihan normaali päivä kaiken muun osalta paitsi ruuan.. olen nyt muutaman päivän syönyt aika rattoisasti ja se on ollut suussani yhtä juhlaa. Jotain kuitenkin napsahti tänään iltapäivällä. Olin poikaystäväni luona hengaamassa normaaliin tapaan ja päädyimmekin sänkyyn. Homman jälkeen syntyi epäilys kortsun kelpaavuudesta ja oliko se rikki vai ei ollut..  Sitten T vain totesi kuin ohimennen, faktana, että mun anorekisuus on aika hyvä ehkäisykeino. Että ei siellä mikään elä. Että silleen.

Hämmästyin omaa reaktiotani itsekin. Olisi ihanaa saada lapsi joskus.. olen todella äidillinen ja mielestäni en haluaisi enää odetella kauaa... en ole sellainen nainen joka haluaa täyttää 30 ennen kuin edes suunnittelee lapsen tekoa. Haluan saada lapsia suht nuorena... No jokatapauksessa. Palkoa. Entä jos pilaan nyt näillä valinnoilla mahdollisuuden saada lapsia? Tai jos sattumoisin onnistuisinkin raskautumaan niin onnistuisiko se vai menisikö kesken? Miten onnistuisin kestämään raskauskilot, jatkuva ahdistus ei voi olla piltille kovin hyväksi... Miksi äiti oksentaa? Miksei äiti syö meidän kanssa... Miksi äiti on syönyt kaikki karkit? Niin. Onko tämä elämä se jonka tosissaan haluan. Tuskin. Onhan mulla aikaa parantua mutten toisaalta usko että tästä voi koskaan parantua sillätavalla. Normaaliksi. Mutta hirveä baby blues iski ja surettaa. Sellaista tänään.

Kuvat lainattu

I don't love you but I always will

I wish you'd hold me when I turn my back
The less I give the more I get back
Oh your hands can heal, your hands can bruise
I don't have a choice but I'd still choose you


Ihmiset juoksevat junassa ja laulavat ja pitävät hauskaa. Kamala vappumelu. Aurinko ei paista ja kaikkialla on liian kylmä. Kokoajan on liian kylmä. Paino on tippunut taas toivotulla tavalla ja se on aivan loistavaa. Minä hallitsen sittenkin. Kävelen ihmisvirtaa vastaan ja yhtäkkiä hirveä ikävä iskee. Sinun ikäväsi. Haluan hukuttautua siihen. Pelkään olevani oikeassa emmekä koskaan enää tapaa. Olen yrittänyt jo kaikkeni.

Otin eilen yliannostuksen masennuslääkettä vahingossa. Pääni oli turtaa ja hämärää ja rauhallista unta. Kaikki oli poissa. se kipu ja ahdistus eikä minulla ollut edes nälkä. Silti sekään ei tapa ikävää. Kaipausta iholla joka kaipaa... pään silitystä, kosketusta selällä ja katseita. Nopeasti lyöviä sydämiä ja liian humalaisia sanoja. Se kaikki on viety minulta. 

Haluaisin oksentaa mutten pysty. Keuhkoja pistelee aina välillä ja polvet on kipeät kaikista niistä kyykyistä joita teen päivittäin. Olen niin sairas sisältä. Haluan olla parempi. Haluan olla terve.

And they'll know she's lying.

                                          Let me in the walls
                                                    You've built around
                                                        We can light a match
                                                               And burn them down

                                      Let me hold your hand
                               And dance 'round and 'round the flames
                          In front of us
                      Dust to dust

Sydän lyö tyhjää ja mieli kaloreita

Ostoskoriini ei juurikaan kerry muuta  kuin kasviksia. Kurkkua, paprikaa, wokkivihanneksia 35 kaloria per 100 grammaa. Seison hetken kylmäosastolla katsellen mozzarellapitsan olevan tarjouksessa. Mutta en osta sitä. Kassalla mietin miltä tämä näyttää. Tietääkö tuo ja tuo ihminen miksi ostan juuri näitä tuotteita? Tietävätkö he ja miettivät että tuo tyttö on sitten sairas.. 

Minä ajattelen pakkomielteisesti syömistä- jos joku syö kahvilassa viineriä ajattelen automaattisesti että miten se pystyy? Miksi muut voivat syödä mitä haluavat, ostaa leipää ja juustoa ja jäätelöä- ihan noin vain. Se on äärimmäisen epäreilua. Jos joku on laiha tai hoikka mietin automaattisesti miten kyseinen henkilö syö- oksentaako myöhemmin. On niin vaikea hyväksyä  laihoja ihmisiä. Niitä siroja ja pieniä jotka voisivat syödä mitä vain lihomatta grammaakaan. 

Otin lainaa pankista. En pääse terapiaan maksamattomien laskujen takia. Olin vähällä ajaa rekan alle. Se niistä mun suurista ajotaidoista. 

Pienemmäksi ja pienemmäksi. Pitää olla pienempi. 

Mun ystävä joutui suljetulle osastolle. En ajatellu liittyä seuraan. 

No one loves me better
No one ever could
I wish someone would have warned me
That you would be so good                                        

En oikein osaa päättää syödäkö vai ei syödä. Eilen illalla ei ees kasvikset pysyneet sisällä. Siinä menikin sitten se viimeinne ruokalaji mitä yleensä syön. Ranch-dipillä kurkkua ja paprikaa nami<3  Mutta ei tänään.

Ajattelen liikaa ruokaa. Koko ajan se pyörii taka-alalla ja kutkuttelee ja houkuttelee minua syömään- tai olemaan syömättä. Miten monimuotoista ja vaikeaa.

Koen itseni rumaksi...niiiiin r.u.m.a.k.s.i.  Iho on kauhean kuiva ja silmänaluset on tummat... nenäon pitkä ja piiiitkä ja inhoan sitäkin. Inhoan kaikkea itsessäni. T sanoo että olen kaunis, ja just sellainen kuin pitääkin. Mua on usein kehuttu baareissa ja kadullakin kauniiksi ja vaikka mitä. Mutta enhän mä ole sellainen. Ulkona liikkuessa on aina oltava jonkinlainen kilpi. Teitä muita vastaan. Ettei kukaan näe eikä saisi koskaan tietääkään minusta mitään. En ole oikeasti sen näköinen.

Jos on silkkoa ja paskaa sisältä niin ulkokuorella ei ole mitään väliä, eihän?

Haluaisin vain kadota pois

Olen vaiennut ja puhunut. Kurkkuni on kuiva ja karhea, bulimia tekee mistä tahansa erämaata, sademetsistä aavikon, yritykseni laulaa kuulostaa siltä kuin varis raakkuisi, sanat ovat epäselviä, lauseissa ei ole tolkkua, miten voisin siis edes itse ymmärtää, ja silti on pakko olla. En pääse siitä. Pakko olla olemassa. Pakko tietää se. Pakko tietää miltä minusta tuntuu. Pakko tietää, että tässä on minä. Pakko ymmärtää että tämä ruumis katoaa, kuivuu, haihtuu, kyllä se tekee niin, mutta niin äärettömän hitaasti, että olemattomuuteen on äärettömän pitkä matka ja sen pitkän matkan aikana ehtii ajatella kaikenlaista, vaikka ei jaksaisikaan, vaikka yrittäisi olla ajattelematta tulee törmänneeksi kaikenlaisiin ihmsiin ja joutuu kaikenlaisiin tilanteisiin ja joutuu ajalettettomuuteen ja olemattomuuteen, matka on liian pitkä ja matkan tekemiseen tarvitaan tahtoa ja tahto on olemista ja oleminen ajattelua. Mikä loputon matka. 

- Sofi Oksanen, Stalinin Lehmät

And they can read all about it

Uimahallin vesi kylmää.. järkyttävän kylmää. Olen ahtautunut adidaksen mustaan kokouimapukuun ja tiedän näyttäväni naurettavalta. Reidet reidet reidet. Liian isoja tälläisiin vaatteisiin. Tähän pieneen halliin. Viereisellä radalla kauhoo joku nuori tyttö taukoamatta eestaas tasaiseen tahtiin. En jaksa olla kateellinen.  Ajatusten harhautuessa lyön sääreni kovaa pinnan alla olleeseen tasanteeseen ja se sattuu niin paljon että alan itkeä.

Ulkona on hirveän pimeää ja kylmää, eivätkä märät hiukset paranna tilannetta. En ole syönyt mitään paitsi jäätelöä jonka oksensin. Luin että seksuaalisen hyväksikäytön uhreille on ominaista sairastaa bulimiaa. Että se on ikäänkuin normaalia. Eli odotettavaa.

Kuraattorilla on Haluan Auttaa Sinua-ilme.  En tiedä mitään turhenpaa olentoa kuin kuraattori. Se luulee että lintsaan koska olen niinkutsuttu Ongelmanuori. Sellainen joka tarvitsee erityistukea ja erityisryhmää ja erityisopettajaa. Se killittää minua lasiensa takaa ja työntää eteeni masennustestin. Että jos nyt silti katsotaan millainen tilanne on. Ihankuin en tietäisi mitä pisteitä mistäkin vastauksesta saa. Minkälainen olisi terve ihminen. Olen silti rehellinen. Vaikeasti masentunut.

Olen surkea ihmisraunio. Sellainen jota ei voida auttaa koska en itse halua. Ja vaikka haluankin on kaikki yritykset tuomittuja epäonnistumaan. And my heart refuses to remember.

I wanna sing, I wanna shout

I wanna scream till the words dry out

so put it in all of the papers,

i'm not afraid

they can read all about it