Tänään saan laittaa vihdoin ja viimein rastin seinälle. Jälleen yksi etappi saavutettu. Tyytyväinen. Kevyt olo. 53 kiloa. Mutta ei tarpeeksi. Miksei se koskaan voi olla tarpeeksi?
"Jälleen suloinen sabotage...mä putosin sun ansaas"
Mutta mä nautin siitä. Rakastan sitä repivää tunnetta. Rakastan joka solullani ja tahdon sitä lisää. Vaikka tuhoaisin sillä kaiken. Se on sen arvoista.
Mikään ei tunnu paremmalta kuin puhdas riippuvuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti