Ymmärrän jos mieheni halveksisi minua sen vuoksi etten pysy kunnossa. En jalat levällään, aina valmiina. Valmiina mihin tahansa ja koska tahansa. Olemaan kiltisti, olemaan mieliksi. Osaanhan minä esittää- elämäni rooli suloisena, laihana pikkuvaimona jonka koti on niin puhdas että!. Minä tiedän. Kuka sanoo vääriä asioita, kuka on kohta pois tästä pelistä- jonkun pää putoaa aina..mutta jos on aina valppaana siten selviää kaikesta. Miksi etsiä sellaista ihmistä joka "hyväksyy sinut sellaisena kuin olet". Ei sellaisia ihmisiä ole. Aina on ehtoja. Kukaan ei koskaan ole täysin tyytyväinen. Koskaan ei voi miellyttää kaikkia vähiten itseään.
Inhoan käydä kuntosalilla. Olen niin väsynyt. Pyörin jonkun pilipali selkälaitteen ympärillä ja pälyilen ympärillä touhuavia, itseäni varmaan viisi vuotta nuorempia tyttöjä. Pitkät tukat mukahuolimattmasti poninhännällä ja kropat niin hoikkia etten usko lihaksia olevan ollenkaan... Typerännäköinen pikkutyttö pinkissä Niken topissa vilkaisee minua jotenkin ylimielisesti. Typerä tyttö. Ehkä se kuvittelee että saa miehen jos se jumppaa. Mitä vitun järkeä?
Itkettää koska ei ole ruokaa. Tai on. Jauhelihaa ja kananmunaa, nuudeleita. Muttei minun ruokiani, sellaisia joita on turvallista syödä. Ikävoin T.tä. Mutta minä mieluummin söin kuin ikävöin eikä se olisi nyt mahdollista. Ei sillä...kaipasin syliin. Halusin olla se tyttö joka nukahti T:n syliin, salaa tosin, ensimmäisen kerran turvalliseen syliin josta kukaan tai mikään ei voisi repiä enää pois. Halusin syödä aamulla T:n tekemiä leipiä ja kaikkea sopivasti, minulle rakkaudella tehty. Halusin jutella sängyssä vaikka T olisi halunnut nukkua mutta mielikseni kuunteli juttujani. Suudella suloisia suudelmia...olla silitettävänä päästä varpaisiin kuin pieni kissa. En vain halunnut kuulla niitä kysymyksiä enää, ne tulivat ja tulevat aina katkaisemaan kaiken ihanan...juuri kun luulin pääseeni turvaan. Ehkä sotken asiat tahallani.. on helpompi hengittää kun asiat on tarpeeksi sekaisin ja huonosti.
