Katsoo ei saa helvettiin koska se katsoo aina takaisin

Se kaikki tuntui niin typerältä.

 Ehkä minun itseni takia pitäisi jo luopua tälläisistä asioista. Enhän minä voisi asua kenekään kanssa. Enhän? Mitä kävisi syömiselle? Kaikki naisethan lihovat mentyään naimisiin..hankkivat lapsia koska ei tarvitse enää miellyttää kenenkään silmää. Aviomieheen ollaan niin kyllästyneitä jo 10 aviovuoden kohdalla että jos ero tulee niin tulkoon. Jos ei, niin mies kyllästyy katselemaan likaista, lapsien ja keittiön jatkumona oleilevaa olentoa, joka muistuttaa vain perimmäisiltä piirteiltä sitä naista joka kerran lausui alttarilla "tahdon".

Ymmärrän jos mieheni halveksisi minua sen vuoksi etten pysy kunnossa. En jalat levällään, aina valmiina. Valmiina mihin tahansa ja koska tahansa. Olemaan kiltisti, olemaan mieliksi. Osaanhan minä esittää- elämäni rooli suloisena, laihana pikkuvaimona jonka koti on niin puhdas että!. Minä tiedän. Kuka sanoo vääriä asioita, kuka on kohta pois tästä pelistä- jonkun pää putoaa aina..mutta jos on aina valppaana siten selviää kaikesta. Miksi etsiä sellaista ihmistä joka "hyväksyy sinut sellaisena kuin olet". Ei sellaisia ihmisiä ole. Aina on ehtoja. Kukaan ei koskaan ole täysin tyytyväinen. Koskaan ei voi miellyttää kaikkia vähiten itseään.

Inhoan käydä kuntosalilla. Olen niin väsynyt. Pyörin jonkun pilipali selkälaitteen ympärillä ja pälyilen ympärillä touhuavia, itseäni varmaan viisi vuotta nuorempia tyttöjä. Pitkät tukat mukahuolimattmasti poninhännällä ja kropat niin hoikkia etten usko lihaksia olevan ollenkaan... Typerännäköinen pikkutyttö pinkissä Niken topissa vilkaisee minua jotenkin ylimielisesti. Typerä tyttö. Ehkä se kuvittelee että saa miehen jos se jumppaa. Mitä vitun järkeä?

Itkettää koska ei ole ruokaa. Tai on. Jauhelihaa ja kananmunaa, nuudeleita. Muttei minun ruokiani, sellaisia joita on turvallista syödä. Ikävoin T.tä. Mutta minä mieluummin söin kuin ikävöin eikä se olisi nyt mahdollista. Ei sillä...kaipasin syliin. Halusin olla se tyttö joka nukahti T:n syliin, salaa tosin, ensimmäisen kerran turvalliseen syliin josta kukaan tai mikään ei voisi repiä enää pois. Halusin syödä aamulla T:n tekemiä leipiä ja kaikkea sopivasti, minulle rakkaudella tehty. Halusin jutella sängyssä vaikka T olisi halunnut nukkua mutta mielikseni kuunteli juttujani. Suudella suloisia suudelmia...olla silitettävänä päästä varpaisiin kuin pieni kissa. En vain halunnut kuulla niitä kysymyksiä enää, ne tulivat ja tulevat aina katkaisemaan kaiken ihanan...juuri kun luulin pääseeni turvaan. Ehkä sotken asiat tahallani.. on helpompi hengittää kun asiat on tarpeeksi sekaisin ja huonosti.

Maybe it was meant to be?....

Ei koskaan tarpeeksi ihana. Ei koskaan tarpeeksi täydellinen. Ei koskaan tarpeeksi laiha. Ei koskaan tarpeeksi vahva. Olen niin väsynyt ajattelemaan olevani masentunut, rikkinäinen, vajaa. En haluaisi olla sellainen kuin olen. Olen väsynyt siihen. 

Voiko masennuslääkkeillä tehdä itsemurhaa? Ei voi, kaverini tietää. Panadolilla voi mutta se vaatii noin 250 kpl yhden milligramman vahvuisia. Paitsi jos oksentaa ne ennenkuin on ollenkaan kuollut yhtään mihinkään. Parhaimmassa tapauksessa käy huonosti ja päätyy loppuiäksi pyörätuoliin tai vihannekseksi osastolle X. 

En mä halua kuolla. En haluais luopua ihmisestä jota rakastan..mutten jaksa ystäviäni. Tajuan etten voisi näin saada sitä elämää millaisen oikeasti haluan. Sanovat etten tiedä mitä haluan...vakka tiedän minä. Haluaisin olla onnellinen. Olla normaali. Olla laiha. Tavallaan olisi ihanaa jos voisin vain palata ajassa noin 10 vuotta taaksepäin...tekisin asiat erilailla. En rakastuisi 17-vuotiaana. En lopettaisi koulua... Se on hassua...miten elämässä teet yhden käännöksen...yksi päätös... mikä muuttaa kaiken. Ja koko se suunniteltu elämä katoaa kuin sitä ei oisi koskaan ollutkaan. 

Haluaisin että elämä olisi jo ohi. Kukaan ei voi korjata sitä mitä on tapahtunut, Mä en voi korjata mitään- se  mitä joskus ois ollu tarkotettu mun elämäksi...ei sitä ole enää. Haluaisin sen takaisin mutten saa. 

Miten mun pitäisi päättää tälläisiä asioita? Miksei kaikki vaan voisi olla jo ohi. Loppu. Kaiken mitä mä tein.. että tein jotta voisin valita, Mähän voin. 

A lost girl

En oo aikoihin enää kirjoittanu ja päätin palata syystä x. Lukiessa muiden blogeja kiinnostus tähän omaan palasi taas. Joten here we go again. Kaikkee paskaa on tapahtunut. Oon ollu melkein kokoajan sairaslomalla kun sillat ja junan raiteet veti mua puoleensa vähän turhan voimakkaasti. Ekan kerran elämässäni itkin yöllä Peijaksen hoitajalle. Että mua väsyttää ja että haluan tavata lääkärin. Ne tarjos osastoo ja sanoin sille ei kiitos. Ataraxit ja pamit käteen ja kotiin sängyn pohjalle. Oon niin ylpeä suomen terveydenhuollon tasosta. 

Mies sanoo ettei se jaksa kannatella mua jatkuvasti. Nyt ryhdistäydyt! Menet kouluun tai töihin ja elät ja käyt baarissa lauantaisin ja oot iloinen oma itses. Niitä kaikkia ihmisiä tekis mieli ampua päähän.  Kaiken lisäks mun jatkuva sairastelu on saattanu saada syyn. Nimittäin ms-tauti. Silmäoireet ja puutuminen. Oon nyt tavannu viittä lääkäriä ja osan mielestä pitäs alkaa tarkkailee, osan mielestä burana parantaa maailmaa. Vitun hieno homma. Oma keho on ollu mua vastaan jo ihan tarpeeks. Mitä tässäki nyt sit pitäis tehä. 

Vitun paska elämä.

I wanna be like Mary-Kate

Mulla olis tavoitteena saavuttaa se 52 kiloa pysyväks. Paino vaan heittelee jatkuvasti ylös ja alas ja mä siinä mukana. Turhauttavaa, en pääse lenkille tai uimaan  koska oon senverran kipeä ettei se kannata. Pakko siis keskittyä siihen mitä suuhunsa laittaa. Perkele se on inhottavaa.

Kerrataanpa siis muutamia tosiasioita:  Mun naamalle ei voi koskaan tehdä mitään- mun nenä tulee aina olemaan millanen se on, mulla ei oo tummia suuria silmiä eikä Angelina Jolien huulia. Ne on asioita jotka pitää vaan hyväksyä. Niitä ei voi muuttaa (ellei satu olemaan rahaa itsensä leikkelyyn) Voi keskittyä tekemään itsestään muilla tavoin täydellisen, muokata vartaloa. Tehdä itsestään prinsessan. Kuka tahansa voi, se on itsestä kiinni. En sano että se tie olis yhtä helppo ja "mukava" kuin ne kauneusleikkaukset mutta se on sen arvoista, varmasti on. Beauty Hurts, Baby. 

Viime kesänä painoin noin 52 kiloa. Nykyään enää en. 56 kiloa näytti vaaka hetki sitten. Hävettää. Tuntuu itsensä pettämiseltä että olen antanut ruokkia itseäni, antanut otteen lipsua. Että minä, joka olen sentään mestari pudottamaan painoa, olen alkanut syömään hampurilaisia! Hävettää. Olen siitä pahoillani oikeasti. Ja leipää upposi yhteen vaiheeseen ihan huolella, mums mums mums leipää. Hyi helvetti. 

Tarvitsen kaiken mahdollisen inspiraation että tää homma onnistuisi, et pääsisin viimein siihen 48 kiloon joka mun tavoite on. Paljon teetä ja paljon paljon kasviksia. Aina ei vaan voi mennä siitä mistä aita on matalin. 

Tsemppiä! 

But in the end what leaves you brokenIn the end it makes you better

Sisäinen kauneus- lihavien tekosyy olla laihtumatta?

Syön normaalisti mutta paino putoaa edelleen. Ihanaa. Tuntuu kuin olisin kertaheitolla päässyt kaikista vartokomplekseistani eroon.. Jalat näyttää kauniilta, kaikki niin kauniilta että kukatahansa rakastaisi ja rakastaakin. Olisin täydellinen ja T ei voisi pitää näppejään erossa minusta. Niin voimallinen on tämä sairaus, tämä elämäntapa. Syö sisältäpäin ja kaunistaa ulkokuorta. 

Onhan se totta ettei sisäinen kauneus merkitse mitään. Hah, se on pelkkä vitsi, nauran sille. Ainoa mitä on olemassa, ainoa mikä todella on olemassa on ulkoinen kauneus. Sillä meidät määritellään, siihen kiinnitetään huomiota ensimmäiseksi. Kertokaa siis miksi pitäisi ajatella toisin? Ennen ruuan kanssa leikkimistä ajattelin itsekin samoin kuin monet- sisäinen kauneus on se juttu. MUTTA! En koskaan ollut enkä ole kaunis sillätavalla kuin kauniita ihmisiä määritellään. Laitettuna, kaunis mekko ja korkkaritkin jalassa olen korkeintaan nätti. 

Tulen luultavasti aina olemaan kateellinen niille naisille joilla on söpö pieni nenä ja pienet sirot jalat. Varmasti olen. En usko että pääsen siitä koskaan. Tästähuolimatta olen saanut itseni uskomaan tähän laihdutuksen voimaan- tämä on se juttu millä pääsee lähemmäs noita kaunottaria! Kuulostaa varmaan typerältä mutta monet syömishäiriöiset tuntuvat jakavan samankaltasen ajatusmaailman- siinä maailmassa ruoka on pahasta, siinä maailmassa ulkoinen kauneus määrittää meidät, kertoo arvomme ja sen, voiko meitä rakastaa. Voinko saada onnea ja menestyä tässä saatanan maassa. 

En syytä sairaudestani mediaa, joka täysin epärealistisilla muokatuilla kuvilla valelee verkkokalvoille valheellista tietoa naisen ruumiista. En syytä jatkuvia "näin laihdut 10 kiloa viikossa"-uutislinkkejä. En syytä edes isäpuoltani joka nauroi sille, että painan 60kiloa. Kun äitikin on kevyempi. Että eikö tuo ole vähän ihmeellistä, eikö sinustakin? Haluan jonkun jota syyttää, jonkun joka kantaisi vastuun tästä puolestani. Harmi vain että olen aikuinen. Aikuiset saavat kuolla rauhassa anoreksiaansa kun ovat niin typeriä että sen itselleen "keksivät". 

All the pretty stars shine for you, my love
Am I the girl that you dream of?
All those little times you said that I'm your girl
You make me feel like your whole world

I am friends with the monster

Peilistä katsoo tänäänkin kalpea ihminen.. Hiukset ovat väsyneen punaiset, ei ole rahaa ostaa colormaskia. Silmänaluset ovat todella tummat raudanpuuteanemian takia. Syön vitamiineja normaalin vuorokausiannostuksen muttei tunnu auttavan. Jokaikistä kehon lihasta särkee salibandyn pelaamisesta- siellä olin toissapäivänä, pikkuveljen harkoissa vain ja yhä sattuu ja nilkan nivelsiteet on jotenkin oudon tuntuiset. 

Tähän nykyiseen tilanteeseen tulo on kestänyt melkein kaksi vuotta. Toki olin ortoreksinen jo aiemmin ja harjoittelin puolimaratonillekin muttei siitä koskaan tullut mitään. Ennen suorastaan rakastin ruokaa. Muistan kun eksäni sanoi kerran olevansa iloinen siitä etten ole sellaine nainen joka ei pysty syömään kunnolla. Siihen aikaan olin suklaaholisti. Rakastin suklaata, etenkin niitä fazerin levyjä. Saattoi mennä yksi sellainen levy päivässä. Ilman mitään tunnontuskia. Tuntuu epätodelliselta. 

Kaikesta huolimatta olen salaa ylpeä itsestäni. Taidostani laihduttaa niin helposti, nälkää näkemättä kun keho ei vaan enää tunne mitään. Ulkopuoliset ihastelevat vartaloani ja kauneuttani kun kuljen korkeissa koroissani Helsingin yössä. Olen tehnyt ilkeitä asioita ihmisille joita rakastan.. mutta kaikista suurin rakkaus on tämä laihtuminen. Tämä vartalo. Sen kanssa en ole koskaan yksin. 

 You're beautiful, so beautiful
Oh and you hold me tight
You're beautiful, so beautiful
And I can't speak or I'll cry
Oh I don't deserve you
Cause I always hurt you
Then you'll say the perfect thing
You're beautiful, so beautiful to me

Huonosti menee

Otsikkokin jo kertoo kaiken. Mun ruokaalamäki johtuu siitä että olen viettänyt suurimman osan kaikesta ajasta Tn luona. Kokoajan olisi kaikkea tarjolla...syön ja mussutan leipää. Nyt kotona täytin mahani kurkulla ja paprikalla- täydellistä. Maha täynnä vähillä kaloreilla. Eiks vihannekset poista nestettäkin...(?)

Yritän kasvattaa mun hiuksia joten ostin lisäravinteena Biotiinia. Sitä ihan ihmisille tarkoitettua versiota, ei sitä eläinten. (olen kuullut paljon positiivisia tuloksia eläimille suunnatusta biotiinista, mutta en uskalla lähtee kokeilemaan sellasia).

Seuraava asia: lensin ulos koulusta poissaolojen takia. Menee taas niin hyvin että huhuh.. Sitten suunnittelin että ostaisin itselleni kanin. Olin tosi onnellinen ja innostunut ajatuksesta, kunnes tajusin etten kykenisi huolehtimaan toisesta elollisesta olennosta. En vielä. Toivottavasti vielä joskus. Etä-lukio tökkii koska en ole saanut fronter tunnuksia, enkä voi tehdä nettitehtäviä tästä nimenomaisesta syystä. Ahdistaaaa....

Suunnittelen uuden viulun ostamista..vanha ei enää oikeen soi kunnolla. Oon haaveillu uudesta niin paljon, nyt olis varaa ostaakin sellainen. Ehkäpä.