Kurinpalautus

Heippa taas

On mennyt taas tovi kun viimeksi kirjoitin. Päätin nyt tästä eteepäin alkaa kirjoittamaan taas säännöllisesti jotta oma painonkanssa jojoilu helpottuis.

Totuushan on se, etten ole uskaltanut vaa'alle enää viikkoihin. (syömistä se pelko ei ole rajoittanut..päinvastoin) Tuntuu että lihon vaan. Ei, tiedän että lihon vaan lisää ja lisää. Housut puristavat enkä mahdu enää samoihin vaatteisiin joita käytin "paremmassa vaiheessa" Eli noin kahdeksan kiloa sitten.

Paino on tullut takaisin sinne mistä olin alunperin lähtenyt. Paino. Onneksi ei koko elämä. Asun omassa pikku yksiössäni, olen töissä kokopäiväisesti, käyn kuntosalilla kun ehdin. Syön suklaata ja karkkia ilman sen kummempia seremonioita. Mikä voisikaan mennä pieleen?

Minulla ei ole enää T:tä. Se on ohi tältä osin. Siitäkin syystä pitää alkaa skarpata. Heti tästä hetkestä alkaen. Ei yhtään lipsumista. Vaikea hyväksyä se. Jotenkin kun välillä ymmärtää ettei sitä yhteistä tulevaisuutta tule..ei koskaan ollut tulossakaan,

Tavoitteita: Paino 53 kiloa. Tavoite elämässä: hanki onnellinen suhde itseesi Tavoite opiskelussa: pääse sisään psykan laitokselle ja mielellään helsinkiin. Pelottais päästä opiskelee jonnekkin muualle...en tiedä miten pärjäisin ilman mun perhettä..ilman ees autoa vaikka mulla kortti onkin.

Vähän tilannekartoitusta...lupaan kirjoittaa paremman tekstin seuraavaksi.

Sinä näet sen kaiken minussa, mitä ei kukaan toinen rakasta

Vaikka olisi kuinka masentunut, vaikka olisi kuinka väsynyt, vaikka kuinka huutaisi unissaan pelosta ja kivusta. Päivät liikkuu silti eteenpäin. Aurinko nousee, ihmiset menevät töihin ja kauppaan ja päiväkotiin. En voi estää huomista tulemasta sillä on aina on huominen ja uusi päivä. Luovutin väsytystaistelun ja seilaan vain päiväni ihmisvirrassa tehden samoja ihmisjuttuja. 

Inhosin tätä työpäivää. Inhosin asiakkaita. Inhosin sitä miten minulla ei koskaan ole eväitä. Haen kaakaota automaatista kolmannen kerran. Ulkona on nätti sää vaikka on syksy. Muistan etäisesti pitäväni siitä- syksy on muutosvoimallista aikaa.  

Tyäkaveri tulee vastaan, kysyy vuoroista, juttelee. En muistanut tarkistaa omaa vuorolistaani. 

Vessassa voi hetken itkeä kyyneleetöntä itkua sillä kohta tauko loppuu ja on mentävä ihmisten ilmoille. Jaksettava vaikkei yhtään haluaisi. 

Ajattelen T;tä. Tiedän että ero oli oikea päätös ja ainoa tie. Kaikki keinot oli käytetty, voin siis antaa itselleni luvan suvaita tämän menetyksen. Siltikään en itke, en halua tuntea mitään. Kun en päästä surua liian tuttavalliseksi, pärjäisinkin...

En enää haluaisi rakastaa. Rakkaus muuttaa ihmisen erilaiseksi. Alussa on kaunista, lupaavaa, iloista naurua ja miljoonien keijujen valoa. Sitten tulee epäilys, ahneus ja kuolema. Ihminen murskautuu, kuolee hajoaa. Sielu revitään pieniksi palasiksi. Rakastunut ei enää elä itselleen tai itseään varten, minusta on tullut me. Meistä on tullut minä. Kuka muistaa enää kysyä "Mitä minä haluan?"  Miksi kukaab haluaa rakastaa?  Ettei tarvitsisi olla yksin. Nimenomaan. Jos rakkaus on ikuista...jos todella T on sielunkumppani. Olen ihan saatanallissa kusessa. 

Mentally Exhausted

Selaan mun upouuden Canonin kuvavalikoimaa. Peliposetuksia, minä, minä, minä. Silmistä näkyy eletty elämä. Liian pitkä ja vaikea elämä joka ei millään osoittudu muuttuvan mihinkään suuntaan. Katselen omia kasvojani kuvien läpi enkä vain näe sitä. En vain pidä itsestäni. En näy oikeastaan mitään mikä olisi kaunista. 

En ole mikään teini. Tiedän ettei tässä elämässä voi saada kaikkea eikä mikään maailman laihdutus auta muuttamuun mun kasvoja. Mikään mahti maailmassa ei saa mua näyttämään Nina Dobrev:lta tai Shakiralta. Pitää vain elää näillä korteilla ja tällä pärställä minkä on saanut ja pitää sitten ruman naamansa kiinni ja olla hiljaa. 

Olla onnellinen.

Kurottauduin kaidetta eteenpäin katsellen maahan. Viides kerros, maahan matkaa ehkä 20 metriä, ei ehkä sitäkään. Alhaalla odottaa sateesta kostea asfaltti hiljaisen, kauniin lupaavana. Jos hyppään. En kuitenkaan hyppää, leikittelen ajatuksella hyppäämisestä. Tai eihän siitä tarvitsisi edes hypätä, riittää että pudottautuu hiljaiseen omaan onnelliseen loppuun. En hyppää. 

Mun säälittävä elämä kulkeutuu vaan katastrofista toiseen. En ole hyvä ystävä, en ole hyvä rakastaja tai tyttöystävä. Valehtelen, petän huijaan. Ei se tunnu miltään, Mikään ei riko pintaa. Paitsi menettäminen, en halua menettää läheisiä ihmisiä. Mä en enää seurustele. Musta on vain tullut mun eksäni makuualusta. Mun koko elämä on ollut kilpajuoksua ja pelkoa, hakatuksi tulemisen välttelyä, sen ottamista vastaan silloin kun on pakko. Lyönneistä huolimatta olla uhmakkaasti itkemättä. Olen kuullut olevani taistelija, selviytyjä. Miksi silti tuntuu kuin aika olisi valumassa hukkaan. Kello tikittää ja kohta aika loppuu ja putoan ja putoan. Kuolen. En näy minkäänlaista tulevaisuutta. En usko että sellaista on.

Koska mulla ei ole minkäänlaista itsekunnioitusta ilmeisesti. 

And If you have to leave...

Viimeaikoina olen petrannut, panostanut oikeen huolella. Sain tehtyä kaikki tehtävät mitä pitikin ja pääsin työharjoitteluun päiväkotiin. Voisin kutsua itseäni lapsirakkaaksi ihmiseksi, on ollut tosi terapeuttista olla päivät töissä, olla lasten parissa. Lapset elävät niin hetkessä- se taito on todellinen lahja, lahja jota minulle ei ole koskaan suotu. Olen ainakatsonut tulevaan tai menneeseen- en ole koskaan läsnä sillä nykyhetki on usein niin masentavan tylsää harmaata että tekisi mieli työntää sormet silmien kautta aivoihin...

Minä kuolen. Minä elän. Tunteet tulevat ja menevät rajuilla heittelyillä. T on vihainen ja eopätoivoinen samaan aikaan. Tekisi mieli lyödä sitä kun se ei vaan tajua. T ei tee minusta onnellista enkä minä tee häntä onnelliseksi. Olen mustasukkainen, itkuinen, takertuva, kamala nalkuttava ämmä eikä sellaista naista kukaan halua rakastaa. En halua olla sellainen mikä minusta on tullut.

"Hän hylkäsi todellisen minäni vähän kerrallaan, otat liian vakavasti, olet liian tiukkis, ajattelet liikaa, analysoit liikaa, et ole enää yhtään hauska, saat minut tuntemaan itseni huonoksi.Hän napsi minusta palan kerrallaan; itsenäisyyteni, ylpeyteni, arvoni: Minä annoin ja hän otti ja otti. Hän ammensi minut olemattomiin kuin poika Anteliaan puunsa. Se huora. Hän valitsi sen huoran eikä minua. Hän nitisti sieluni, minkä pitäisi olla rikos. Ainakin minun mukaani"

Mustasukkaisuus on rumaa. Kukatahansa nainen on uhka- erityisesti kauniit, erikoiset taiteilija tytöt. Sanoin sen suoraan- huora, lutka, turha pikkupillu joka ei muuta odota kuin viedä T:n ja minun ylpeyteni rippeet. Sairasta eikö? Häpeän itseäni siitä ja häpeän T,tä että hän antaa tämän kaiken tapahtua minulle. Väärin väärin väärin!

No good, No kindnes, No love. 

Safe and sound

En oo nukkunut kolmeen päivään. Kolmeen. Se alkaa olemaan aika helvetisti liikaa. Päivällä saatan nukahtaa pieniks hetkiks, vaan nähdäkseni taas painajaisia.Vaikka ei olis meillä kenelläkään syytä huoleen enää. Tai sanotaan nyt ei ainakaan seuraavaan kuuteen vuoteen. Mutta silti. Ehkä saisin rauhan jos se kuolee. Grav magaa mun pitiki alkaa harrastamaan.Ehkä ens keväänä. 

Ei tuu mitään

Vois vaan hypätä ikkunasta

Salee se auttais ku asun 1.kerroksessa

Ja siellä on kylmä. 

Suunnitellaan kaverin kanssa muuttoa tampereelle sen koulun perässä- mä varmaan sit vaan meen sinne jonnekki kouluun. Ihan sama. Mut en voi enää jatkaa täälläkään. Kaikki hajoaa käsiin. Kaikki mitä yritän menee pieleen. Ihan just täällä ei oo enää ees ketään koska oon kuka oon. 

Miks mun paino ei putoa.

Pitäisköhän ostaa taas ilokaasua.. 

Now you're just somebody that I used to know

Kaikki tietää että joskus on vaan helpompi antaa ihmisten mennä ja unohtaa. Yhtä en koskaan voinut. Yritin. Tein kaikkeni, ihan kaiken mahdollisen saadakseni asiat kuntoon meidän kahden väliltä muttei se koskaan ollu tarpeeksi. Toivoin todella että se tulee sattumaan. Silloin vihasin enenmmän kuin ketään koskaan. Oli mahdotonta käsittää että maailman tärkein ihminen, ystävä, katoaa. Leikkaa mut elämästään ja kohtelee mua paskimmin kuin toista voi vaan kohdella : kuin ilmaa.

Elin silloin elämäni rankimman vuoden. Sairastuin masennukseen, suistuin täysin eikä välirikko auttanut asiaa. Aloin pelkäämään kohtaamisia. Lopetin koulun. Aloin syödä ja oksentaa ja laihtua. Olin vihainen siitä että olit jättänyt mut oman onneni nojaan vaikket sitä ehkä tiennytkään- mutta niin teit. Oli oikeudenkäynti, otin yliannostuksen, halusin kuolla. Sä tunsit mut parhaiten kaikista etkä siltikään koskaan nähnyt mun hätää. Leikit kuin mua ei olisi koskaan ollutkaan... Se sattuu ihan helvetisti usko huvikses.

Seuraavaksi. Viha. Uhakailit mua poliisilla, lähestymiskiellolla...kaikella mahdollisella. Miten sulla oli pokkaa sellaiseen? Mä olen kuitenkin ihminen joka selviytyi 13-vuoden perhehelvetistä, sisarusten sijoittamisesta lastenkotiin, anoreksiasta, masennuksesta, poliisien kuulusteluista ja kahdesta oikeudenkäynnistä. Yks lähestymiskielto ei enää tunnu kauheesti missään jos ymmärrät yskän. Hukassa ollaan kuitenkin.

Sä olet nyt poissa. Mutta kuulin että sulla ei oo menny niin hyvin... Oon onnellinen sun puolesta jos saat asiat kuntoon.. että sä saat elää ja olla onnellinen. On menny melkein 3-vuotta. Eikä oo kulunu yhtäkään viikkoa ettenkö olisi kaivannu ja toivonu mun sairaassa mielessä että joku kaunis päivä me voitais sopia asiat.Olla ehkä kavereita. Haluaisin auttaa mutten pysty, Tiedän ettet sä haluais sitä niin. 

And I don't want to bother You anymore,
         I used to hope you'd come back
But not anymore 
Viimeksi näin sut koululla.. palautin mun kokeen. Kävelit mun taakse. Et usko miten paljon mua pelotti.. suututti. Miten sä kehtaat kaiken jälkeen. Luulin et sulla olis ollu mulle asiaa.. Well maybe I was wrong. Sorry for that. Mutta mä tuun aina muistamaan sut. Hyvässä ja pahassa.

En edes oo varma mikä tällä väsyttävällä paskalla on tarkoitus saada aikaan.. Ehkä se että sä ymmärrät miks mun oli pakko saada susta ulos joku vastaus. Joku syy. Jotain edes. Koskan en oo ansainnut kaikkea tätä paskaa etkä ole säkään. Joten.. Toivon sulle kaikkea hyvää. Ehkä me joskus vielä törmätään, ehkä ei. Mutta sä olit tärkeä. Ehkä sä et vihaakaan mua niin paljon kuin sä luulit.


"You know what you meant to me
Emptied the room in your life that I paid for
When I lost my sanity
I made a mess, now I am here to clean"

A lost girl

En oo aikoihin enää kirjoittanu ja päätin palata syystä x. Lukiessa muiden blogeja kiinnostus tähän omaan palasi taas. Joten here we go again. Kaikkee paskaa on tapahtunut. Oon ollu melkein kokoajan sairaslomalla kun sillat ja junan raiteet veti mua puoleensa vähän turhan voimakkaasti. Ekan kerran elämässäni itkin yöllä Peijaksen hoitajalle. Että mua väsyttää ja että haluan tavata lääkärin. Ne tarjos osastoo ja sanoin sille ei kiitos. Ataraxit ja pamit käteen ja kotiin sängyn pohjalle. Oon niin ylpeä suomen terveydenhuollon tasosta. 

Mies sanoo ettei se jaksa kannatella mua jatkuvasti. Nyt ryhdistäydyt! Menet kouluun tai töihin ja elät ja käyt baarissa lauantaisin ja oot iloinen oma itses. Niitä kaikkia ihmisiä tekis mieli ampua päähän.  Kaiken lisäks mun jatkuva sairastelu on saattanu saada syyn. Nimittäin ms-tauti. Silmäoireet ja puutuminen. Oon nyt tavannu viittä lääkäriä ja osan mielestä pitäs alkaa tarkkailee, osan mielestä burana parantaa maailmaa. Vitun hieno homma. Oma keho on ollu mua vastaan jo ihan tarpeeks. Mitä tässäki nyt sit pitäis tehä. 

Vitun paska elämä.